Kiitos ihan hirveästi kommenteista, joita oli tullut edelliseen ja muihin postauksiin. Olen pitänyt taas hiljaiseloa. Elämäni on muuttunut melko paljon viimeisen puolen vuoden aikana ja siksi aloitin uuden blogin.
Liittykää lukijoiksi<3
http://starscantshinewithout.blogspot.fi/
lauantai 8. joulukuuta 2012
maanantai 16. heinäkuuta 2012
Remember me?
Pitkä blogitauko ja suuria muutoksia on tapahtunut siinä välissä. Keväällä minun oli yksinkertaisesti pakko pitää tietokone suljettuna ja keskittyä täysin muuttamaan elämäni suunta, joka oli taas uhkaavasti lähdössä aivan väärille urille. Kiitos muuten tuhannesti niille parille ihanalle, jotka olivat antaneet blogissaan tunnustuksensa minulle ! <3 vau.
Toivottavasti siellä olisi kuulolla vielä edes muutama lukija, vaikka olenkin pitänyt hiljaiseloa viime aikoina.
Kuten aiemmin täällä kirjoitin, halusin tehdä asioita, jotka veisivät minut kohti unelmiani. Elämäni tuntui olevan kuin surkeiden sattumusten sarja. Tunsin, ettei minulle ollut annettu edes mahdollisuutta olla onnellinen. Sain äidiltäni joululahjaksi Rhonda Byrnen kirjoittaman "The Secret (Salaisuus)" -nimisen kirjan. Sen avulla aloin muuttamaan kaavamaiseksi muodostunutta ajattelutapaani itsestäni ja elämästäni. Salaisuuden idea tiivistettynä: "vedät puoleesi sitä, mitä ajattelet."
Olin vuosia koulukiusattuna ja isäni käytti kasvatuksessaan fyysistä väkivaltaa. Rupesin vihaamaan itseäni. Sulkeuduin. Ajattelin itsestäni pelkästään negatiivisia ajatuksia ja ne vain voimistuivat, kun aloin lihoa. En pitänyt itseäni minkään arvoisena.
Kevään aikana olen pakottanut itseni tekemään asioita, joita en olisi voinut koskaan kuvitellakaan uskaltavani tehdä. Heräsin kuin syvästä unesta. Elämäni on juuri nyt, tässä hetkessä. Haluanko käyttää sen virumalla itsesäälissä, laskemalla pakonomaisesti kaloreita tai itkemässä surkeaa elämääni? Tajusin, että ainut elämäni on lipumassa silmieni ohi, enkä edes todella elänyt sitä. Odotin jotain tapahtuvan. Odotin, että elämäni vihdoin alkaisi. Mitä odotin? Kai jotain ihmettä, sitä prinssiä valkoisella ratsulla, joka pelastaisi minut masennuksen ja itsetuhoisten ajatusten syövereistä. Arvatkaa mitä? Jos olisin siihen jäänyt, olisin odottanut jotain, mitä ei koskaan tule tapahtumaan.
Ensiksi lopetin ruokien energiapitoisuuksien laskemisen. Aloin lukemaan pääsykokeisiin. Tein asioita, joita pieni järjen ääni aivojeni sopukoissa kehotti tekemään. Jätin poikaystäväni neljän vuoden seurustelusuhteen jälkeen. Se oli ehkä tähän astisen elämäni vaikein päätös, sillä olin hyvin, hyvin riippuvainen poikaystävästäni. Ero oli kuin hyppy tuntemattomaan. Eikä minulla ollut ketään, joka olisi ollut lieventämässä putoamisesta seuraavaa iskua. Silti jostain syystä tiesin, että tein oikean päätöksen. En koskaan voisi oikeasti itsenäistyä, jos olisin takertunut toiseen ihmiseen.
Jo pelkästään se, että lähdin kodin ulkopuolelle juoksemaan tai pyöräilemään, toi paremman mielen. Tein mitä tahansa, mikä piristäisi edes vähän. Koetin kaikin voimin estää itseäni vajoamasta masennukseen, vaikka olinkin aivan yksin. Opettelin tekemään asioita ilman sitä toista osapuolta. Menin kirjastoon, elokuviin ja kaupungille. Huomasin, miten olin vuosien saatossa hukannut itseni. Olin elänyt miellyttääkseni muita ihmisiä. Sen vuoksi olin vain omaksunut erilaisia rooleja: kiltti koulutyttö-Melissa, täydellinen tyttöystävä -Melissa, känniääliö -Melissa... Mutta kuka minä oikeasti olen? Mitä haluan elämältäni?
Muutama viikko sitten menin netissä sovittuun tyttöjen keskiseen tapaamiseen. Se oli iso askel minulle, sillä minulla ei ole vuosiin ollut "normaaleja" ystävyyssuhteita. Tuntui ihmeelliseltä istua siinä muiden tyttöjen kanssa, nauraa, tanssia ja jutella. Hetken ajan tunsin kuuluvani johonkin. Yleensä katsoin kikattavia tyttöporukoita ulkopuolisena toivoen, että jonain päivänä voisin olla yksi heistä. Nyt olin osa jotain porukkaa. Se oli mahtava tunne. En ehkä ollut se porukan puheliain ja äänekkäin tyttö, mutta olin ylpeä siitä, että olin voittanut pelkoni ja ylipäätänsä lähtenyt mukaan. En edes tiedä, näemmekö kyseisellä porukalla uudemman kerran tai tuleeko meistä ylimpiä ystäviä, mutta se ei ole tärkeintä. Tärkeintä itselleni oli se, että lähdin pois neljän seinän sisältä eristäytymästä, meillä oli todella hauska ilta ja sain edes hetkeksi unohtaa murheeni ja olla kuin kuka tahansa 19-vuotias.
Kuten sanoin, kevään aikana lopetin kalorien laskemisen ja jatkuvan itseni punnitsemisen. Keskityin nauttimaan liikunnasta ja hyvästä ruoasta. En käyttänyt alkoholia enkä tehnyt muutakaan, mistä tiesin seuraavan vain ahdistusta ja pahaa oloa. Ajattelin, että vasta kun olen saanut itseni kuntoon ja hyvinvoivaksi, pystyn nauttimaan sellaisista asioista ilman moraalista krapulaa.
Arvatkaa mitä? Laihduin itsestään. En edes kiinnittänyt asiaan mitään huomiota. Luin koko kevään pääsykokeisiin, joten kuljin verkkareissa ja löysissä t-paidoissa enkä juuri jaksanut panostaa ulkoiseen olemukseeni. Vasta kesäkuussa, kun aloin taas käyttää normaaleja vaatteita, huomasin miten painoni oli pudonnut. Vanhat housuni eivät enää pysy jaloissani ilman vyötä.
Toivoisin niin paljon, että voisin lopettaa tämän kirjoituksen toteamalla, että kaikki on nyt hyvin ja minulla menee loistavasti. Asiat eivät vain ole niin yksinkertaisia eivätkä tapahdu yhdessä hetkessä. Elämässäni on varsinkin viimeisen kuukauden ajan tapahtunut asioita, joiden vuoksi en ole voinut keskittyä omaan tulevaisuuteeni yhtä paljon kuin keväällä. Perheessäni on ongelmia: liiallista alkoholin käyttöä, väkivaltaa, riitoja... Ehkä ainut ystäväni, jonka kanssa olin edes joskus tekemisissä, joutui psykiatriselle osastolle. Lisäksi olen alkanut kokemaan hirveitä paineita itsenäistymisestä. On myös rankkaa nähdä, miten entisellä poikaystävällä on uusia "tyttöystäviä" ja tytöt ovat aivan ihastuksissaan siitä, miten ihana ihminen se on. Ei se ennen ollut sellainen. Minä tein siitä herrasmiehen ja nyt muut saavat nauttia tuloksista. Hienoa...
Syömisongelmat ovat tulleet takaisin. Tiedättekö sen tunteen, kun elämä tuntuu olevan aivan sekaisin, etkä saa siitä mitään otetta vaikka kuinka yrität tarttua siihen? Sitten alat kontrolloimaan sitä syömisen ja liikunnan kautta. Että edes sillä elämän osa-alueella olisi jokin tarkoitus ja päämäärä.
Ahdistus alkaa aina silloin, kun olen yksin kotona. Kaivan kaapeista esiin kaikki mahdolliset herkut ja epäterveelliset ruoat. Käyn ehkä jopa kaupassa ostamassa karkkia ja jäätelöä. Syön kaiken, aivan sairaita määriä. Jatkan niin kauan, että mahaani sattuu ja on pakko oksentaa kaikki ulos. Siitä seuraa sairas, helpottunut olo.
Joskus aikaisemmin luulin syömishäiriöisten vain kerjäävän huomiota tai liioittelevan heidän väittäessään itseään lihaviksi, vaikka he olisivat olleet miten laihoja tahansa. Nyt ymmärrän. Noin kymmenen kilon painonpudotus joulusta ei tunnu yhtään missään. Näen peilistä ja kuvista sen saman pullukan. Vaatteet tippuvat päältäni, mutta tunnen itseni aivan saman kokoiseksi, yhtä löysäksi kuin puolivuotta sitten. Muuttuisiko se ajatus, jos laihtuisin vielä muutaman kilon? Tulisiko minusta ihanampi? Tulisiko minusta onnellisempi?
Vaikka elämäni on vieläkin vaikeaa, kaikkien noiden muutosten jälkeen voin vieläkin sanoa, että suunnan muuttaminen oli oikea päätös. Seurasin salaisuutta ja seuraan sitä yhä edelleen. En vain ole vielä perillä, mutta matkalla sinne. Tunteet ovat ristiriitaisia johtuen juuri siitä, että ihmiset ympärilläni voivat pahoin ja tunnen siitä vastuuta.
Toisaalta tekisi mieli hautautua peiton alle, voivotella tyhjää ahdistavaa elämääni ja vihata itseään. Tuntuuko tutulta? Siitä saa tavallaan mielihyvää. Saa ikäänkuin pestä kätensä siitä vastuusta, joka kullakin on omasta elämästään. Mutta voin kertoa, ettei se itsesääli yksinkertaisesti johda mihinkään! Ei ainakaan mihinkään positiiviseen ja hyvään.
En ole tällä hetkellä mikään malliesimerkki puhumaan positiivisesta elämänasenteesta ja oikeista valinnoista. Mutta toisin kuin vuosi sitten, jolloin olin itsemurhan ja itsetuhoisuuden partaalla, nyt en ole antamassa periksi. 8-vuotiaana kysyin nukkumaanmenon aikaan äidiltäni "milloin koittaa se aika, kun voin olla ilman murheita ja huolia ja kaikki on hyvin?" Vieläkään se aika ei ole koittanut, mutta vielä se koittaa, niin minulle kuin teillekin. Vielä saan hypättyä mukaan elämään. Vielä jonain päivänä elämäni ei ole pelkkä videonauha, joka lipuu silmieni ohi.
Tästä tuli nyt kilometrikirjoitus ja arvostan suuresti, jos joku jaksoi lukea alusta loppuun sekavat ajatukseni!
Syy, miksi haluan jatkaa tätä blogia, on juuri se, että haluan löytää itseni ja edelleen toteuttaa unelmani. Yritän pitää yllä positiivisia ajatuksia, kaikesta ympärilläni tapahtuvasta huolimatta. Jos saan kerättyä rohkeutta, haen myös apua ongelmiini. Haluan vain olla onnellinen.
Rakkaudella, Melissa
Toivottavasti siellä olisi kuulolla vielä edes muutama lukija, vaikka olenkin pitänyt hiljaiseloa viime aikoina.
Kuten aiemmin täällä kirjoitin, halusin tehdä asioita, jotka veisivät minut kohti unelmiani. Elämäni tuntui olevan kuin surkeiden sattumusten sarja. Tunsin, ettei minulle ollut annettu edes mahdollisuutta olla onnellinen. Sain äidiltäni joululahjaksi Rhonda Byrnen kirjoittaman "The Secret (Salaisuus)" -nimisen kirjan. Sen avulla aloin muuttamaan kaavamaiseksi muodostunutta ajattelutapaani itsestäni ja elämästäni. Salaisuuden idea tiivistettynä: "vedät puoleesi sitä, mitä ajattelet."
Olin vuosia koulukiusattuna ja isäni käytti kasvatuksessaan fyysistä väkivaltaa. Rupesin vihaamaan itseäni. Sulkeuduin. Ajattelin itsestäni pelkästään negatiivisia ajatuksia ja ne vain voimistuivat, kun aloin lihoa. En pitänyt itseäni minkään arvoisena.
Kevään aikana olen pakottanut itseni tekemään asioita, joita en olisi voinut koskaan kuvitellakaan uskaltavani tehdä. Heräsin kuin syvästä unesta. Elämäni on juuri nyt, tässä hetkessä. Haluanko käyttää sen virumalla itsesäälissä, laskemalla pakonomaisesti kaloreita tai itkemässä surkeaa elämääni? Tajusin, että ainut elämäni on lipumassa silmieni ohi, enkä edes todella elänyt sitä. Odotin jotain tapahtuvan. Odotin, että elämäni vihdoin alkaisi. Mitä odotin? Kai jotain ihmettä, sitä prinssiä valkoisella ratsulla, joka pelastaisi minut masennuksen ja itsetuhoisten ajatusten syövereistä. Arvatkaa mitä? Jos olisin siihen jäänyt, olisin odottanut jotain, mitä ei koskaan tule tapahtumaan.
Ensiksi lopetin ruokien energiapitoisuuksien laskemisen. Aloin lukemaan pääsykokeisiin. Tein asioita, joita pieni järjen ääni aivojeni sopukoissa kehotti tekemään. Jätin poikaystäväni neljän vuoden seurustelusuhteen jälkeen. Se oli ehkä tähän astisen elämäni vaikein päätös, sillä olin hyvin, hyvin riippuvainen poikaystävästäni. Ero oli kuin hyppy tuntemattomaan. Eikä minulla ollut ketään, joka olisi ollut lieventämässä putoamisesta seuraavaa iskua. Silti jostain syystä tiesin, että tein oikean päätöksen. En koskaan voisi oikeasti itsenäistyä, jos olisin takertunut toiseen ihmiseen.
Jo pelkästään se, että lähdin kodin ulkopuolelle juoksemaan tai pyöräilemään, toi paremman mielen. Tein mitä tahansa, mikä piristäisi edes vähän. Koetin kaikin voimin estää itseäni vajoamasta masennukseen, vaikka olinkin aivan yksin. Opettelin tekemään asioita ilman sitä toista osapuolta. Menin kirjastoon, elokuviin ja kaupungille. Huomasin, miten olin vuosien saatossa hukannut itseni. Olin elänyt miellyttääkseni muita ihmisiä. Sen vuoksi olin vain omaksunut erilaisia rooleja: kiltti koulutyttö-Melissa, täydellinen tyttöystävä -Melissa, känniääliö -Melissa... Mutta kuka minä oikeasti olen? Mitä haluan elämältäni?
Muutama viikko sitten menin netissä sovittuun tyttöjen keskiseen tapaamiseen. Se oli iso askel minulle, sillä minulla ei ole vuosiin ollut "normaaleja" ystävyyssuhteita. Tuntui ihmeelliseltä istua siinä muiden tyttöjen kanssa, nauraa, tanssia ja jutella. Hetken ajan tunsin kuuluvani johonkin. Yleensä katsoin kikattavia tyttöporukoita ulkopuolisena toivoen, että jonain päivänä voisin olla yksi heistä. Nyt olin osa jotain porukkaa. Se oli mahtava tunne. En ehkä ollut se porukan puheliain ja äänekkäin tyttö, mutta olin ylpeä siitä, että olin voittanut pelkoni ja ylipäätänsä lähtenyt mukaan. En edes tiedä, näemmekö kyseisellä porukalla uudemman kerran tai tuleeko meistä ylimpiä ystäviä, mutta se ei ole tärkeintä. Tärkeintä itselleni oli se, että lähdin pois neljän seinän sisältä eristäytymästä, meillä oli todella hauska ilta ja sain edes hetkeksi unohtaa murheeni ja olla kuin kuka tahansa 19-vuotias.
Kuten sanoin, kevään aikana lopetin kalorien laskemisen ja jatkuvan itseni punnitsemisen. Keskityin nauttimaan liikunnasta ja hyvästä ruoasta. En käyttänyt alkoholia enkä tehnyt muutakaan, mistä tiesin seuraavan vain ahdistusta ja pahaa oloa. Ajattelin, että vasta kun olen saanut itseni kuntoon ja hyvinvoivaksi, pystyn nauttimaan sellaisista asioista ilman moraalista krapulaa.
Arvatkaa mitä? Laihduin itsestään. En edes kiinnittänyt asiaan mitään huomiota. Luin koko kevään pääsykokeisiin, joten kuljin verkkareissa ja löysissä t-paidoissa enkä juuri jaksanut panostaa ulkoiseen olemukseeni. Vasta kesäkuussa, kun aloin taas käyttää normaaleja vaatteita, huomasin miten painoni oli pudonnut. Vanhat housuni eivät enää pysy jaloissani ilman vyötä.
Toivoisin niin paljon, että voisin lopettaa tämän kirjoituksen toteamalla, että kaikki on nyt hyvin ja minulla menee loistavasti. Asiat eivät vain ole niin yksinkertaisia eivätkä tapahdu yhdessä hetkessä. Elämässäni on varsinkin viimeisen kuukauden ajan tapahtunut asioita, joiden vuoksi en ole voinut keskittyä omaan tulevaisuuteeni yhtä paljon kuin keväällä. Perheessäni on ongelmia: liiallista alkoholin käyttöä, väkivaltaa, riitoja... Ehkä ainut ystäväni, jonka kanssa olin edes joskus tekemisissä, joutui psykiatriselle osastolle. Lisäksi olen alkanut kokemaan hirveitä paineita itsenäistymisestä. On myös rankkaa nähdä, miten entisellä poikaystävällä on uusia "tyttöystäviä" ja tytöt ovat aivan ihastuksissaan siitä, miten ihana ihminen se on. Ei se ennen ollut sellainen. Minä tein siitä herrasmiehen ja nyt muut saavat nauttia tuloksista. Hienoa...
Syömisongelmat ovat tulleet takaisin. Tiedättekö sen tunteen, kun elämä tuntuu olevan aivan sekaisin, etkä saa siitä mitään otetta vaikka kuinka yrität tarttua siihen? Sitten alat kontrolloimaan sitä syömisen ja liikunnan kautta. Että edes sillä elämän osa-alueella olisi jokin tarkoitus ja päämäärä.
Ahdistus alkaa aina silloin, kun olen yksin kotona. Kaivan kaapeista esiin kaikki mahdolliset herkut ja epäterveelliset ruoat. Käyn ehkä jopa kaupassa ostamassa karkkia ja jäätelöä. Syön kaiken, aivan sairaita määriä. Jatkan niin kauan, että mahaani sattuu ja on pakko oksentaa kaikki ulos. Siitä seuraa sairas, helpottunut olo.
Joskus aikaisemmin luulin syömishäiriöisten vain kerjäävän huomiota tai liioittelevan heidän väittäessään itseään lihaviksi, vaikka he olisivat olleet miten laihoja tahansa. Nyt ymmärrän. Noin kymmenen kilon painonpudotus joulusta ei tunnu yhtään missään. Näen peilistä ja kuvista sen saman pullukan. Vaatteet tippuvat päältäni, mutta tunnen itseni aivan saman kokoiseksi, yhtä löysäksi kuin puolivuotta sitten. Muuttuisiko se ajatus, jos laihtuisin vielä muutaman kilon? Tulisiko minusta ihanampi? Tulisiko minusta onnellisempi?
Vaikka elämäni on vieläkin vaikeaa, kaikkien noiden muutosten jälkeen voin vieläkin sanoa, että suunnan muuttaminen oli oikea päätös. Seurasin salaisuutta ja seuraan sitä yhä edelleen. En vain ole vielä perillä, mutta matkalla sinne. Tunteet ovat ristiriitaisia johtuen juuri siitä, että ihmiset ympärilläni voivat pahoin ja tunnen siitä vastuuta.
Toisaalta tekisi mieli hautautua peiton alle, voivotella tyhjää ahdistavaa elämääni ja vihata itseään. Tuntuuko tutulta? Siitä saa tavallaan mielihyvää. Saa ikäänkuin pestä kätensä siitä vastuusta, joka kullakin on omasta elämästään. Mutta voin kertoa, ettei se itsesääli yksinkertaisesti johda mihinkään! Ei ainakaan mihinkään positiiviseen ja hyvään.
En ole tällä hetkellä mikään malliesimerkki puhumaan positiivisesta elämänasenteesta ja oikeista valinnoista. Mutta toisin kuin vuosi sitten, jolloin olin itsemurhan ja itsetuhoisuuden partaalla, nyt en ole antamassa periksi. 8-vuotiaana kysyin nukkumaanmenon aikaan äidiltäni "milloin koittaa se aika, kun voin olla ilman murheita ja huolia ja kaikki on hyvin?" Vieläkään se aika ei ole koittanut, mutta vielä se koittaa, niin minulle kuin teillekin. Vielä saan hypättyä mukaan elämään. Vielä jonain päivänä elämäni ei ole pelkkä videonauha, joka lipuu silmieni ohi.
Tästä tuli nyt kilometrikirjoitus ja arvostan suuresti, jos joku jaksoi lukea alusta loppuun sekavat ajatukseni!
Syy, miksi haluan jatkaa tätä blogia, on juuri se, että haluan löytää itseni ja edelleen toteuttaa unelmani. Yritän pitää yllä positiivisia ajatuksia, kaikesta ympärilläni tapahtuvasta huolimatta. Jos saan kerättyä rohkeutta, haen myös apua ongelmiini. Haluan vain olla onnellinen.
Rakkaudella, Melissa
tiistai 6. maaliskuuta 2012
Holiday
Ja ristiriitaisia fiiliksiä. Vietin lomaani poikaystävän perheen kanssa laskettelukeskuksessa. Mun mielialat ailahteli ehkä pahemmin kuin pitkään aikaan. Aluksi olin pirteä ja iloinen ja minuutin päästä kyyneleet tuntuivat kirvelevän silmänurkissa ja ahdisti, kunnes hetken päästä olo oli taas neutraali. Osittain siihen varmaan vaikutti se, etten ollut saanut unta koko yönä ennen reissua ja reissullakin nukuin kokonaiset neljä tuntia. En vain pystynyt rentoutumaan.
Se laskettelukeskus oli aivan upea! Edellisen kerran olin siellä pari vuotta sitten, mutta nyt siellä oli tapahtunut täysi muodonmuutos remontin myötä. Koko paikka näytti niin satumaisen kauniilta, pakkasta oli juuri sopivasti, aurinko paistoi ja lumi kimalteli. Rakennukset ja maisemat toivat mieleen Alppikylän. Jonaksen perhe oli varannut sellaisen aivan mielettömän hienon hotellihuoneen, jonka olohuoneen ikkunoista oli suora näkymä rinteisiin. Olisin viihtynyt siellä pidempäänkin.
Mutta en meinannut kestää niitä Jonaksen isän kommentteja, vaikka tiedän että se vain vitsailee. Olen liian herkkä ulkopuolisten arvosteluille. Vähä väliä tuli kommentteja mun olemuksesta, siitä miten olen liian hiljainen ja liian kaikkea. Ruokapöydässä Jonaksen äiti puhui jotain ruokavaliosta, laihduttamisesta ja siitä miten hän pysyi nuorena hoikkana. Jonaksen isä kääntyi yhtäkkiä muhun päin ja sanoi: "Niin Melissa, muista sitten noi vinkit."
Joo anteeks mitä? Ok, olen sitten ilmeisesti lihava.
Menin Jonaksen kanssa lumilautailemaan. Yritin nauttia ihanasta talvisäästä ja siitä, että pääsin pitkästä aikaa laskettelemaan. Mutta Jonaksen isän sanat kaikuivat mun päässäni ja tuntui, kuin jokin olisi puristunut mun keuhkojeni ympärille. Purskahdin itkuun. Se oli niin noloa. Ympärillä oli jotain pikkulapsia. Jonas kiersi kätensä mun ympärille ja yritti rauhoitella mua. Kerroin sille, mikä mua loukkasi. Kerroin, että musta oli alkanut tuntua huonolta idealta edes lähteä sen perheen mukaan sille reissulle. Musta tuntui ulkopuoliselta ja typerältä, nololta ja arvottomalta. Kerroin, että mun teki mieli lähteä kotiin ja viiltää ranteet auki. Olin ihan hysteerisessä tilassa. Jonas sai kuitenkin rauhoitettua mut, eikä se onneksi järkyttynyt siitä mun itkukohtauksesta. Se kertoi, miten sen isällä on muutenkin tapana laukoa erikoisia kommentteja, koska sillä on niin outo huumorintaju. Mulle tuli hitusen parempi mieli ja päätin olla välittämättä. Loppuloma menikin sitten ihan kivasti.
Nyt olen yksin kotona ja täytyy sanoa, että olen helpottunut. Tätä yksinoloa ja rentoutumista olen kaivannutkin. Saan herätä milloin haluan ja muutenkin mennä omien rytmieni mukaan. Kukaan ei valita ruokailutottumuksistani tai siitä, jos haluan mennä myöhään illalla lenkille. Ulkona on aivan upea sää, joten ajattelin mennä hiihtämään. Sitten ehkä kuntosalille. Sen jälkeen saunaan. Rakastan tätä oloa.... Vapauden tunnetta!
Paino on pysynyt jo pitkään samoissa lukemissa, mutta olen tyytyväinen. Lomalla tuli nimittäin juotua viiniä ja syötyä tuhdimmin kuin normaalisti. Liikunta onneksi esti lihomisen. Mutta nyt takaisin tiukkaan ruokavalioon ja liikuntaan!
Pääsykoekirjat tulivat postissa ja tuijottavat mua vaativasti tuolta pöydältä. Voisin tosiaan alkaa lukea, ihan oikeasti... Käpertyä kirjojen ja teekupposen kanssa lämpimän viltin alle. <3
Se laskettelukeskus oli aivan upea! Edellisen kerran olin siellä pari vuotta sitten, mutta nyt siellä oli tapahtunut täysi muodonmuutos remontin myötä. Koko paikka näytti niin satumaisen kauniilta, pakkasta oli juuri sopivasti, aurinko paistoi ja lumi kimalteli. Rakennukset ja maisemat toivat mieleen Alppikylän. Jonaksen perhe oli varannut sellaisen aivan mielettömän hienon hotellihuoneen, jonka olohuoneen ikkunoista oli suora näkymä rinteisiin. Olisin viihtynyt siellä pidempäänkin.
Mutta en meinannut kestää niitä Jonaksen isän kommentteja, vaikka tiedän että se vain vitsailee. Olen liian herkkä ulkopuolisten arvosteluille. Vähä väliä tuli kommentteja mun olemuksesta, siitä miten olen liian hiljainen ja liian kaikkea. Ruokapöydässä Jonaksen äiti puhui jotain ruokavaliosta, laihduttamisesta ja siitä miten hän pysyi nuorena hoikkana. Jonaksen isä kääntyi yhtäkkiä muhun päin ja sanoi: "Niin Melissa, muista sitten noi vinkit."
Joo anteeks mitä? Ok, olen sitten ilmeisesti lihava.
Menin Jonaksen kanssa lumilautailemaan. Yritin nauttia ihanasta talvisäästä ja siitä, että pääsin pitkästä aikaa laskettelemaan. Mutta Jonaksen isän sanat kaikuivat mun päässäni ja tuntui, kuin jokin olisi puristunut mun keuhkojeni ympärille. Purskahdin itkuun. Se oli niin noloa. Ympärillä oli jotain pikkulapsia. Jonas kiersi kätensä mun ympärille ja yritti rauhoitella mua. Kerroin sille, mikä mua loukkasi. Kerroin, että musta oli alkanut tuntua huonolta idealta edes lähteä sen perheen mukaan sille reissulle. Musta tuntui ulkopuoliselta ja typerältä, nololta ja arvottomalta. Kerroin, että mun teki mieli lähteä kotiin ja viiltää ranteet auki. Olin ihan hysteerisessä tilassa. Jonas sai kuitenkin rauhoitettua mut, eikä se onneksi järkyttynyt siitä mun itkukohtauksesta. Se kertoi, miten sen isällä on muutenkin tapana laukoa erikoisia kommentteja, koska sillä on niin outo huumorintaju. Mulle tuli hitusen parempi mieli ja päätin olla välittämättä. Loppuloma menikin sitten ihan kivasti.
Nyt olen yksin kotona ja täytyy sanoa, että olen helpottunut. Tätä yksinoloa ja rentoutumista olen kaivannutkin. Saan herätä milloin haluan ja muutenkin mennä omien rytmieni mukaan. Kukaan ei valita ruokailutottumuksistani tai siitä, jos haluan mennä myöhään illalla lenkille. Ulkona on aivan upea sää, joten ajattelin mennä hiihtämään. Sitten ehkä kuntosalille. Sen jälkeen saunaan. Rakastan tätä oloa.... Vapauden tunnetta!
Paino on pysynyt jo pitkään samoissa lukemissa, mutta olen tyytyväinen. Lomalla tuli nimittäin juotua viiniä ja syötyä tuhdimmin kuin normaalisti. Liikunta onneksi esti lihomisen. Mutta nyt takaisin tiukkaan ruokavalioon ja liikuntaan!
Pääsykoekirjat tulivat postissa ja tuijottavat mua vaativasti tuolta pöydältä. Voisin tosiaan alkaa lukea, ihan oikeasti... Käpertyä kirjojen ja teekupposen kanssa lämpimän viltin alle. <3
P.S. Uudet lukijat, tervetuloa ! <3
perjantai 17. helmikuuta 2012
Are you feeling inspired?
Oma inspiraatio:
Mieti kesää. Mieti sitä ihanaa auringon paahtavaa kuumuutta. Mieti niitä minishortseja, hameita, paljastavia toppeja ja bikineitä. Mieti itseäsi makaamassa rannalla tai kävelemässä kaupungilla kuumalla helteellä. Kuvittele, miltä näytät unelmavartalossasi. Kroppa näyttää hyvältä missä vaatteissa tahansa. Pursuat itsevarmuutta ja positiivista energiaa. Tällä kertaa et ole se, joka kadehtii muiden vartaloita. Tällä kertaa se olet sinä, jota kadehditaan. Pystyt mihin vain.
Kävin tänään hiihtämässä 10km. Oli huippufiilis sen jälkeen! Raejuustoa ja rahkaa naamaan ja hakkaamaan nyrkkeilysäkkiä 40 minuutksi. Energiaa tuntuu riittävän loputtomiin!
Päätin, etten astu vaa'alle nyt muutamaan viikkoon. Motivaatio pysyy paremmin yllä, kun en kyttää päivittäin sitä lukemaa. Se kun on tuntunut junnaavan paikoillaan nyt jo melko pitkään. Mutta en luovuta! Koetan pitää mielessä sen faktan, että mitä hitaammin paino putoaa, sitä pysyvämpi muutos yleensä on. :)
Nyt tulee laskiaisviikonloppu ja mä sanon ei laskiaispullille ja lähden ulos lenkille, treenaamaan salille ja tanssimaan tanssitunnille !
Ihanaa viikonloppua kaikille<3
Mieti kesää. Mieti sitä ihanaa auringon paahtavaa kuumuutta. Mieti niitä minishortseja, hameita, paljastavia toppeja ja bikineitä. Mieti itseäsi makaamassa rannalla tai kävelemässä kaupungilla kuumalla helteellä. Kuvittele, miltä näytät unelmavartalossasi. Kroppa näyttää hyvältä missä vaatteissa tahansa. Pursuat itsevarmuutta ja positiivista energiaa. Tällä kertaa et ole se, joka kadehtii muiden vartaloita. Tällä kertaa se olet sinä, jota kadehditaan. Pystyt mihin vain.
 |
| Haluatko olla se, joka todella tekee sen? |
 |
| Haluatko kerrankin oikeasti toteuttaa sen, etkä vain haaveilla siitä? |
 |
| Voit olla millainen ikinä haluat. |
 |
| SINULLA on kaikki avaimet onnistumiseesi. Sinun täytyy vain osata käyttää niitä. |
 |
| Kukaan ei sanonut, että se olisi helppoa. Se vaatii paljon työtä ja itsekuria. Mutta kuka sanoi, ettet juuri sinä pystyisi siihen? |
 |
| houkutuksia tulee ja menee, mutta... joka kerta, kun sanot "ei kiitos" niille, sanot "kyllä kiitos" unelmallesi. |
 |
| Mikään herkku ei voi maistua niin hyvälle, että se voittaisi sen mahtavan tunteen, kun olet saavuttanut unelmasi. |
 |
| Loppu on sinusta itsestäsi kiinni! |
Kävin tänään hiihtämässä 10km. Oli huippufiilis sen jälkeen! Raejuustoa ja rahkaa naamaan ja hakkaamaan nyrkkeilysäkkiä 40 minuutksi. Energiaa tuntuu riittävän loputtomiin!
 |
| aamuaurinko<3 se sai mut muistamaan kesän :) |
Päätin, etten astu vaa'alle nyt muutamaan viikkoon. Motivaatio pysyy paremmin yllä, kun en kyttää päivittäin sitä lukemaa. Se kun on tuntunut junnaavan paikoillaan nyt jo melko pitkään. Mutta en luovuta! Koetan pitää mielessä sen faktan, että mitä hitaammin paino putoaa, sitä pysyvämpi muutos yleensä on. :)
Nyt tulee laskiaisviikonloppu ja mä sanon ei laskiaispullille ja lähden ulos lenkille, treenaamaan salille ja tanssimaan tanssitunnille !
Ihanaa viikonloppua kaikille<3
torstai 16. helmikuuta 2012
Terveen ja sairaan välinen raja on liukuva
Nyt tulee hieman ankeampi postaus, sillä musta tuntuu, että näistä vaikeistakin asioista on pakko pystyä kirjoittamaan. Respectit sille, joka jaksaa lukea loppuun asti.
Masennus kietoutuu ihmisen ympärille kuin paksu, raskas viitta. Kerran peiteltyään se seuraa joka paikkaan ja sitä hautautuu syvemmälle sen alle. Mikään ei tunnu oikeen miltään. Jatkuva ahdistus seuraa mukana kuin tumma varjo, joka varjostaa myös niitä hetkiä, joiden kuuluisi olla iloisia.
Vuodet 2010 ja 2011 piirtyvät mun mieleen utuisina, unenomaisina. Tai ehkä pikemminkin painajaismaisina. Silloin tapahtui niin paljon kaikkea ahdistavaa, jota vasta nyt alkaa pikkuhiljaa käsittämään. Kun katson kuvia tuolta ajalta, en näe niissä samaa henkilöä, joka olen nyt. Näen niissä tytön, joka hymyilee tyhjällä katseellaan. En osaa yhdistää sitä tyttöä muhun itseeni. En kykene muistamaan kaikkia tapahtumia. En kykene muistamaan kaikkia tunteita, joita minulla noina aikoina oli. Tiedän, että olin silloin äärettömän ahdistunut, mutta koetin peittää sen alkoholilla. Koin itseni mitättömäksi epäonnistujaksi, mutta koetin korjata sitä menestymällä koulussa.
Kouluviikoista en muista juuri mitään, kävin lukioa omaan tahtiini. Viikonloppuisin ryyppäsin "kavereideni" kanssa, joiden kanssa en koskaan viettänyt aikaa selvinpäin. Viikonlopun jälkeen oli aina kamalan ahdistava olo. Poikaystäväni jäi kiinni pettämisestä pari kertaa. Joka kerta se tuntui aivan hirveältä. Joka kerta kuulin asiasta joltain muulta kuin häneltä itseltään. Poikaystävälläni ei ollut mitään hajua moraalista tai rehellisyydestä, eikä se suunnilleen tajunnut, mitä pahaa se oli tehnyt. Siitä tuntui pahalta vasta sitten, kun se oli jäänyt asiasta kiinni. Eli toisinsanoen moraalitaju oli lapsen tasolla. Kuukauden eron jälkeen otin silti sen aina takaisin. Se puhui mut ympäri, kertoi miten mä teen siitä paremman ihmisen...
Syytin itseäni, olinhan niin ruma ja läski. Siksi se oli pettänyt.
Yksi ilta, kun pöräilin kännissä kotiin, mut yritettiin raiskata. Asiasta tehtiin rikosilmoitus, mutta tekijä ei jäänyt koskaan kiinni. Kukaan ei kommentoinut asiaa kunnolla. Kukaan ei kysynyt, että millainen olo mulla on. Tuntui, että koko juttu oli mun syytä. Asiasta vaiettiin, vaikka olisin halunnut puhua jonkun läheisen kanssa. Tyrkytettiin vaan jotain ihme puhelinnumeroita tukinaiseen ja muihin auttaviin puhelimiin.
Vanhemmat riitelivät vähän väliä. Äiti tuli joskus itkien mun luo ja kertoi, miten isä oli lenkillä kaatanut sen lumihankeen ja hakannut. Uhkasin kertoa poliisille, mutta äiti kielsi. Meiltä menisi ainut toimeentulo, eli isän palkka. Sinä talvena isän veli tappoi itsensä ja isän käyttäytyminen muuttui entistäkin pahempaan suuntaan.
Kotona tunsin kuin olisin ollut näkymätön. Kodin ulkopuolellakin tunsin itseni näkymättömäksi, kun kaverit eivät koskaan pitäneet yhteyttä muhun. Olin niin yksin. Aloin opiskella hulluna. Luin kirjoituksiin kellon ympäri. Kuvittelin, miten kaikki kerrankin kehuisivat mua, kun kirjoittaisin hyvät arvosanat. Kerrankin olisin jossain hyvä ja kelpaisin muille. Mielessä alkoi piirtyä myös unelma toiseen kaupunkiin muuttamisesta ja paikka yliopistosta. En vieläkään käsitä, miten pystyin sen kaiken ahdistuksen keskellä lukemaan niin keskittyneesti...
Sitten kaikki taas räjähti käsiin. Mun rakas koira kuoli äkkiarvaamatta. Niin säälittävältä kuin se saattaa kuulostaakin, se oli ollut mulle monena vaikeana hetkenä lohduttaja. Kun en päässyt sängyn pohjalta ylös, se tuli tökkimään kuonollaan ja nuolemaan kasvoja. Nyt se oli poissa. Oli tyhjä olo. Ja niin yksinäinen.
Kesällä isä sai mulle humalassa raivareita. Se huusi mun naaman edessä niin kuin raivopää, vaikka koetin itse pysyä rauhallisena ja saada sitäkin rauhoittumaan. Seuraavana päivänä se ei tajunnut tehneensä mitään väärää ja kieltäytyi pyytämästä anteeksi. Sama toistui uudelleen. Se hajotti huonekaluja ja heitteli tavaroita. En tiedä, mikä sai sen niin raivoon. En ollut tehnyt omasta mielestäni mitään, mikä olisi voinut aiheuttaa siinä sellaisen vihan ja raivon. Itkin itseni uneen joka kerta sen jälkeen. Äitikin oli silloin humalassa ja sanoi joka kerta mulle: "Melissa, nyt mä oikeesti jätän ton. Mä en jaksa enää." Ei se koskaan jättäny sitä.
Juhannuksena juhlittiin poikaystäväni ja kavereideni kanssa. Kaikki alkoi hyvin, kun olin poikaystäväni kanssa kahden. Grillattiin ja syötiin, oli rentoa. Jostain syystä illan aikana ahdistus kasvoi mun sisällä, niin kuin narua olisi kiristetty mun kaulan ympärillä. Sinä iltana tajusin kunnolla, miten kieroutuneita mun omat ystävyyssuhteet olivat. Aamuyöllä, kun palasin kotiin, olin jo paniikkikohtauksen vallassa. Mielessä pyöri vain ajatus, että mun on pakko päästä äkkiä pois, mä en kestä tätä ahdistusta. Menin vessaan ja otin kaikista mahdollisista lääkepurkeista kymmeniä lääkkeitä ja toivoin kuolevani. Vanhempani eivät olleet kotona. Ottamani unilääkkeet alkoivat vaikuttaa mun kropassa ja rauhoituin. Kyyneleet valuen kirjoitin jäähyväiskirjeen ja sitten nukahdin vanhempieni sängylle. Mun ei pitänyt koskaan enää herätä.
Aamulla havahduin siihen, kun mun poikaystävä ravisteli mua hädissään hereille. Mun poski ja kaula oli täynnä oksennusta. Poikaystäväni itki monta tuntia sitä, että oli meinannut menettää mut. Se oli niin vihainen mulle. Mutta ei se voinut ymmärtää. Nukuin koko seuraavan päivän ja se lähti itse taas juhlimaan.
Tuli taas yksi lämmin kesäpäivä, kun lähdin poikaystäväni kanssa kaupungille juomaan. Kaikki alkoi taas ihan hyvin, mutta join aivan liikaa, sillä yritin peittää pahaa oloani. Aloin selittää kaikkea paikkaansapitämättömiä asioitia ja tapahtumia ja sillä hetkellä uskoin niihin itsekin. Poikaystäväni vain pyöritteli vieressä ihmeissään päätänsä. Kai mulla oli joku rooli päällä, sillä juuri sillä hetkellä en kestänyt olla oma itseni. Ja taas ahdistus kasvoi, vaikka mitään erityistä ei tapahtunut. Näin sillan ja syvän joen. Halusin pakoon. Juoksin ja olin hyppäämässä sillalta, kun poikaystäväni sai minut kiinni ja painoi maata vasten kiinni. Rimpuilin paniikissa irti, itkin, löin ja raavin. Poliisit soitettiin paikalle. Ne oli ihanan ystävällisiä ja saivat mut rauhoittumaan ja veivät mut kotiin.
Seuraavana päivänä mulla oli maailman kauhein olo, tuntui kuin joku paha olisi ottanut musta vallan. Mua hävetti. Jostain syystä tunsin suurta halua mennä kirkkoon, vaikka tulen ateisti-perheestä.
Syksyllä menin vanhempieni kanssa käymään baarissa. En juonut juuri mitään. Juttelin iloisesti koko illan kaikkien vanhempieni tuttujen kanssa. Kotiinlähdön aikaan mulle tuli jälleen kerran kauhea ahdistus. Tuntui kuin se "paha" olisi hokenut mulle, miten nolo ja idiootti olin koko illan ollut ja miten säälittävänä kaikki ihmiset pitivät mua. Kun saavuttiin kotiin, lähdin vanhempieni huomaamatta kävelemään kodin vieressä olevaan metsään. Kai mä olin ajatellut, että menisin sinne nukkumaan ja paleltuisin kuoliaaksi. Isä oli kai huomannut, että olin kadonnut ja lähtenyt etsimään mua. Se löysi mut ja vei nukkumaan. Ja oli todella vihainen. Seuraavana aamuna äiti ja isä käyttäytyivät kuin mitään ei olisi tapahtunut. He olivat luonnottoman iloisia ja pirteitä. He olivat lähdössä mökkireissulle ja pyysivät mua mukaan.
"Miks te ette vie mua johonkin psykiatriselle osastolle?" kysyin.
"Ei ne sua sinne ottais", äiti sanoi mulle. -"Jos tuut mökille niin jutellaan siellä asiasta lisää". Mä lähdin niiden mukaan. Mutta kumpikaan ei jutellut mun kanssa siitä asiasta. Koskaan siitä ei mainittu.
Talvella isä sai taas raivareita. Ja äiti sanoi taas jättävänsä sen. Sama loru uudestaan ja uudestaan. Kirjoitin lukiosta hyvät paperit, koulun parhaat ja sain stipendin. Sitähän mä olin halunnut. Mutta ei se tuntunut kaiken sen keskellä niin hyvältä kuin olin ajatellut. Kaverini eivät onnitelleet minua eivätkä tulleet juhlimaan lakkiani. Olin vieras omissa juhlissani. Kaikki katsoivat mua jotenkin säälivästi.
Joulun aikoihin aloin ymmärtää, että tää ei voi jatkua näin. En voi hyväksyä sellaista käytöstä ystäviltäni. En voi toimia parisuhdeterapeuttina vanhemmilleni. Voin paremmin kun olen yksin kuin että olisin toisten hyväksikäytettävänä. Aloin keskittyä omaan hyvinvointiini ja positiivisiin asioihin. Aloin tekemään muutoksia pala kerrallaan, kohti itsenäistä tulevaisuutta. Kamppailen vieläkin päivittäin ahdistavien ajatusten ja muistojen kanssa, mutta yritän pysyä vahvana, jotta voisin aloittaa ensi syksynä oman, paremman elämäni. Vieläkin ahdistuskohtauksia tulee, viimeksi viime viikonloppuna, mutta pääsin siitä yli. Rauhoitin itseni ja keskityin asioihin, jotka saavat oloni hyväksi. Seuraavana aamuna oli ihan voittajafiilis, kun en ollut satuttanut itseäni.
Koska en ole ikinä käynyt missään terapeutilla tai lääkärillä kunnolla puhumassa näistä ongelmista, joita minulla on ollut, en tiedä saisinko jonkun diagnoosin vai en. Olin varmaan masentunut. Yläasteella kärsin siis syömishäiriöstä, joka vieläkin vaikuttaa elämääni. Mutta koska en ollut alipainoinen, kukaan ei huomannut sitä. Tai ehkä kaikki vain sulkivat siltä tahallaan silmänsä.
Ongelmani johtuvat koulukiusaamisesta, vanhempieni ongelmista ja siitä, miten mua yleensäkin on kohdeltu kaveri- ja seurustelusuhteissa. Inhottaa katsoa, miten sitä itse toistaa samat virheet kuin omat vanhemmat. Äiti pysyy parisuhteessaan isän kanssa, koska suostuu näkemään vain ne hyvät hetket ja uskoo siihen, että se toinen vielä muuttuu. Samalla tavalla itsekin olen vielä parisuhteessa, kohta neljättä vuotta, vaikka se sattuukin. En vain halua jäädä yksin ja kaikesta huolimatta rakastan poikaystävääni.
Mun vanhemmat ei tiedä mitään noista itsemurhajutuista, muuta kuin siitä yhdestä kerrasta, josta meillä ei puhuta. Meillä ei koskaan puhuta mistään...
En tiedä olenko nytkään täysin terve, mutta ainakin koen, että voin paremmin kuin edellisvuosina. Olosuhteet eivät ole muuttuneet (eli saman paskan kanssa elän vieläkin), mutta oman asenteeni olen muuttanut. Se ei ole helpppoa, se on ihan helvetin vaikeaa. Ei ole ketään, kelle puhua ja joka ymmärtäisi.
Syöminen. Tunnen itseni kamalan läskiksi, kun kuulen / luen jonkun laihduttajan syövän korkeintaan 300kcal päivässä. Toisaalta olen itse jo kulkenut sen tien, eikä siitä seurannut mulle itselleni mitään muuta kuin lihaskatoa, väsymystä, ahmimiskohtauksia ja oksentelua. Sen takia pysyn tiukkana, enkä lähde sille tielle enää.
Yritän syödä mahdollisimman terveellisesti ja runsaasti proteiinia. Liikun todella paljon. Silti syömisen ja liikkumisen jatkuva pähkäily ja suunnittelu tuottaa mulle jatkuvaa ahdistusta. Ehkä mulla on joku ortoreksia? Miten voidaan edes määritellä terveellinen laihduttaminen ja epäterveellinen, pakonomainen laihduttaminen? Se raja ei todellakaan ole selkeä. Toivon, ettei tää kuitenkaan enää menisi sille syömättömyys -linjalle...
Tästä postauksesta tuli nyt todella sekava, sillä kirjoitan näistä asioista kunnolla nyt ensimmäisen kerran. Kiitos, jos jaksoitte lukea. <3
Masennus kietoutuu ihmisen ympärille kuin paksu, raskas viitta. Kerran peiteltyään se seuraa joka paikkaan ja sitä hautautuu syvemmälle sen alle. Mikään ei tunnu oikeen miltään. Jatkuva ahdistus seuraa mukana kuin tumma varjo, joka varjostaa myös niitä hetkiä, joiden kuuluisi olla iloisia.
Vuodet 2010 ja 2011 piirtyvät mun mieleen utuisina, unenomaisina. Tai ehkä pikemminkin painajaismaisina. Silloin tapahtui niin paljon kaikkea ahdistavaa, jota vasta nyt alkaa pikkuhiljaa käsittämään. Kun katson kuvia tuolta ajalta, en näe niissä samaa henkilöä, joka olen nyt. Näen niissä tytön, joka hymyilee tyhjällä katseellaan. En osaa yhdistää sitä tyttöä muhun itseeni. En kykene muistamaan kaikkia tapahtumia. En kykene muistamaan kaikkia tunteita, joita minulla noina aikoina oli. Tiedän, että olin silloin äärettömän ahdistunut, mutta koetin peittää sen alkoholilla. Koin itseni mitättömäksi epäonnistujaksi, mutta koetin korjata sitä menestymällä koulussa.
Kouluviikoista en muista juuri mitään, kävin lukioa omaan tahtiini. Viikonloppuisin ryyppäsin "kavereideni" kanssa, joiden kanssa en koskaan viettänyt aikaa selvinpäin. Viikonlopun jälkeen oli aina kamalan ahdistava olo. Poikaystäväni jäi kiinni pettämisestä pari kertaa. Joka kerta se tuntui aivan hirveältä. Joka kerta kuulin asiasta joltain muulta kuin häneltä itseltään. Poikaystävälläni ei ollut mitään hajua moraalista tai rehellisyydestä, eikä se suunnilleen tajunnut, mitä pahaa se oli tehnyt. Siitä tuntui pahalta vasta sitten, kun se oli jäänyt asiasta kiinni. Eli toisinsanoen moraalitaju oli lapsen tasolla. Kuukauden eron jälkeen otin silti sen aina takaisin. Se puhui mut ympäri, kertoi miten mä teen siitä paremman ihmisen...
Syytin itseäni, olinhan niin ruma ja läski. Siksi se oli pettänyt.
Yksi ilta, kun pöräilin kännissä kotiin, mut yritettiin raiskata. Asiasta tehtiin rikosilmoitus, mutta tekijä ei jäänyt koskaan kiinni. Kukaan ei kommentoinut asiaa kunnolla. Kukaan ei kysynyt, että millainen olo mulla on. Tuntui, että koko juttu oli mun syytä. Asiasta vaiettiin, vaikka olisin halunnut puhua jonkun läheisen kanssa. Tyrkytettiin vaan jotain ihme puhelinnumeroita tukinaiseen ja muihin auttaviin puhelimiin.
Vanhemmat riitelivät vähän väliä. Äiti tuli joskus itkien mun luo ja kertoi, miten isä oli lenkillä kaatanut sen lumihankeen ja hakannut. Uhkasin kertoa poliisille, mutta äiti kielsi. Meiltä menisi ainut toimeentulo, eli isän palkka. Sinä talvena isän veli tappoi itsensä ja isän käyttäytyminen muuttui entistäkin pahempaan suuntaan.
 |
| Kuva vuodelta 2010, juomassa. En laita selkeämpää kuvaa, sillä en halua tulla tunnistetuksi. |
Kotona tunsin kuin olisin ollut näkymätön. Kodin ulkopuolellakin tunsin itseni näkymättömäksi, kun kaverit eivät koskaan pitäneet yhteyttä muhun. Olin niin yksin. Aloin opiskella hulluna. Luin kirjoituksiin kellon ympäri. Kuvittelin, miten kaikki kerrankin kehuisivat mua, kun kirjoittaisin hyvät arvosanat. Kerrankin olisin jossain hyvä ja kelpaisin muille. Mielessä alkoi piirtyä myös unelma toiseen kaupunkiin muuttamisesta ja paikka yliopistosta. En vieläkään käsitä, miten pystyin sen kaiken ahdistuksen keskellä lukemaan niin keskittyneesti...
Sitten kaikki taas räjähti käsiin. Mun rakas koira kuoli äkkiarvaamatta. Niin säälittävältä kuin se saattaa kuulostaakin, se oli ollut mulle monena vaikeana hetkenä lohduttaja. Kun en päässyt sängyn pohjalta ylös, se tuli tökkimään kuonollaan ja nuolemaan kasvoja. Nyt se oli poissa. Oli tyhjä olo. Ja niin yksinäinen.
Kesällä isä sai mulle humalassa raivareita. Se huusi mun naaman edessä niin kuin raivopää, vaikka koetin itse pysyä rauhallisena ja saada sitäkin rauhoittumaan. Seuraavana päivänä se ei tajunnut tehneensä mitään väärää ja kieltäytyi pyytämästä anteeksi. Sama toistui uudelleen. Se hajotti huonekaluja ja heitteli tavaroita. En tiedä, mikä sai sen niin raivoon. En ollut tehnyt omasta mielestäni mitään, mikä olisi voinut aiheuttaa siinä sellaisen vihan ja raivon. Itkin itseni uneen joka kerta sen jälkeen. Äitikin oli silloin humalassa ja sanoi joka kerta mulle: "Melissa, nyt mä oikeesti jätän ton. Mä en jaksa enää." Ei se koskaan jättäny sitä.
Juhannuksena juhlittiin poikaystäväni ja kavereideni kanssa. Kaikki alkoi hyvin, kun olin poikaystäväni kanssa kahden. Grillattiin ja syötiin, oli rentoa. Jostain syystä illan aikana ahdistus kasvoi mun sisällä, niin kuin narua olisi kiristetty mun kaulan ympärillä. Sinä iltana tajusin kunnolla, miten kieroutuneita mun omat ystävyyssuhteet olivat. Aamuyöllä, kun palasin kotiin, olin jo paniikkikohtauksen vallassa. Mielessä pyöri vain ajatus, että mun on pakko päästä äkkiä pois, mä en kestä tätä ahdistusta. Menin vessaan ja otin kaikista mahdollisista lääkepurkeista kymmeniä lääkkeitä ja toivoin kuolevani. Vanhempani eivät olleet kotona. Ottamani unilääkkeet alkoivat vaikuttaa mun kropassa ja rauhoituin. Kyyneleet valuen kirjoitin jäähyväiskirjeen ja sitten nukahdin vanhempieni sängylle. Mun ei pitänyt koskaan enää herätä.
Aamulla havahduin siihen, kun mun poikaystävä ravisteli mua hädissään hereille. Mun poski ja kaula oli täynnä oksennusta. Poikaystäväni itki monta tuntia sitä, että oli meinannut menettää mut. Se oli niin vihainen mulle. Mutta ei se voinut ymmärtää. Nukuin koko seuraavan päivän ja se lähti itse taas juhlimaan.
Tuli taas yksi lämmin kesäpäivä, kun lähdin poikaystäväni kanssa kaupungille juomaan. Kaikki alkoi taas ihan hyvin, mutta join aivan liikaa, sillä yritin peittää pahaa oloani. Aloin selittää kaikkea paikkaansapitämättömiä asioitia ja tapahtumia ja sillä hetkellä uskoin niihin itsekin. Poikaystäväni vain pyöritteli vieressä ihmeissään päätänsä. Kai mulla oli joku rooli päällä, sillä juuri sillä hetkellä en kestänyt olla oma itseni. Ja taas ahdistus kasvoi, vaikka mitään erityistä ei tapahtunut. Näin sillan ja syvän joen. Halusin pakoon. Juoksin ja olin hyppäämässä sillalta, kun poikaystäväni sai minut kiinni ja painoi maata vasten kiinni. Rimpuilin paniikissa irti, itkin, löin ja raavin. Poliisit soitettiin paikalle. Ne oli ihanan ystävällisiä ja saivat mut rauhoittumaan ja veivät mut kotiin.
Seuraavana päivänä mulla oli maailman kauhein olo, tuntui kuin joku paha olisi ottanut musta vallan. Mua hävetti. Jostain syystä tunsin suurta halua mennä kirkkoon, vaikka tulen ateisti-perheestä.
Syksyllä menin vanhempieni kanssa käymään baarissa. En juonut juuri mitään. Juttelin iloisesti koko illan kaikkien vanhempieni tuttujen kanssa. Kotiinlähdön aikaan mulle tuli jälleen kerran kauhea ahdistus. Tuntui kuin se "paha" olisi hokenut mulle, miten nolo ja idiootti olin koko illan ollut ja miten säälittävänä kaikki ihmiset pitivät mua. Kun saavuttiin kotiin, lähdin vanhempieni huomaamatta kävelemään kodin vieressä olevaan metsään. Kai mä olin ajatellut, että menisin sinne nukkumaan ja paleltuisin kuoliaaksi. Isä oli kai huomannut, että olin kadonnut ja lähtenyt etsimään mua. Se löysi mut ja vei nukkumaan. Ja oli todella vihainen. Seuraavana aamuna äiti ja isä käyttäytyivät kuin mitään ei olisi tapahtunut. He olivat luonnottoman iloisia ja pirteitä. He olivat lähdössä mökkireissulle ja pyysivät mua mukaan.
"Miks te ette vie mua johonkin psykiatriselle osastolle?" kysyin.
"Ei ne sua sinne ottais", äiti sanoi mulle. -"Jos tuut mökille niin jutellaan siellä asiasta lisää". Mä lähdin niiden mukaan. Mutta kumpikaan ei jutellut mun kanssa siitä asiasta. Koskaan siitä ei mainittu.
Talvella isä sai taas raivareita. Ja äiti sanoi taas jättävänsä sen. Sama loru uudestaan ja uudestaan. Kirjoitin lukiosta hyvät paperit, koulun parhaat ja sain stipendin. Sitähän mä olin halunnut. Mutta ei se tuntunut kaiken sen keskellä niin hyvältä kuin olin ajatellut. Kaverini eivät onnitelleet minua eivätkä tulleet juhlimaan lakkiani. Olin vieras omissa juhlissani. Kaikki katsoivat mua jotenkin säälivästi.
Joulun aikoihin aloin ymmärtää, että tää ei voi jatkua näin. En voi hyväksyä sellaista käytöstä ystäviltäni. En voi toimia parisuhdeterapeuttina vanhemmilleni. Voin paremmin kun olen yksin kuin että olisin toisten hyväksikäytettävänä. Aloin keskittyä omaan hyvinvointiini ja positiivisiin asioihin. Aloin tekemään muutoksia pala kerrallaan, kohti itsenäistä tulevaisuutta. Kamppailen vieläkin päivittäin ahdistavien ajatusten ja muistojen kanssa, mutta yritän pysyä vahvana, jotta voisin aloittaa ensi syksynä oman, paremman elämäni. Vieläkin ahdistuskohtauksia tulee, viimeksi viime viikonloppuna, mutta pääsin siitä yli. Rauhoitin itseni ja keskityin asioihin, jotka saavat oloni hyväksi. Seuraavana aamuna oli ihan voittajafiilis, kun en ollut satuttanut itseäni.
Koska en ole ikinä käynyt missään terapeutilla tai lääkärillä kunnolla puhumassa näistä ongelmista, joita minulla on ollut, en tiedä saisinko jonkun diagnoosin vai en. Olin varmaan masentunut. Yläasteella kärsin siis syömishäiriöstä, joka vieläkin vaikuttaa elämääni. Mutta koska en ollut alipainoinen, kukaan ei huomannut sitä. Tai ehkä kaikki vain sulkivat siltä tahallaan silmänsä.
Ongelmani johtuvat koulukiusaamisesta, vanhempieni ongelmista ja siitä, miten mua yleensäkin on kohdeltu kaveri- ja seurustelusuhteissa. Inhottaa katsoa, miten sitä itse toistaa samat virheet kuin omat vanhemmat. Äiti pysyy parisuhteessaan isän kanssa, koska suostuu näkemään vain ne hyvät hetket ja uskoo siihen, että se toinen vielä muuttuu. Samalla tavalla itsekin olen vielä parisuhteessa, kohta neljättä vuotta, vaikka se sattuukin. En vain halua jäädä yksin ja kaikesta huolimatta rakastan poikaystävääni.
Mun vanhemmat ei tiedä mitään noista itsemurhajutuista, muuta kuin siitä yhdestä kerrasta, josta meillä ei puhuta. Meillä ei koskaan puhuta mistään...
En tiedä olenko nytkään täysin terve, mutta ainakin koen, että voin paremmin kuin edellisvuosina. Olosuhteet eivät ole muuttuneet (eli saman paskan kanssa elän vieläkin), mutta oman asenteeni olen muuttanut. Se ei ole helpppoa, se on ihan helvetin vaikeaa. Ei ole ketään, kelle puhua ja joka ymmärtäisi.
Syöminen. Tunnen itseni kamalan läskiksi, kun kuulen / luen jonkun laihduttajan syövän korkeintaan 300kcal päivässä. Toisaalta olen itse jo kulkenut sen tien, eikä siitä seurannut mulle itselleni mitään muuta kuin lihaskatoa, väsymystä, ahmimiskohtauksia ja oksentelua. Sen takia pysyn tiukkana, enkä lähde sille tielle enää.
Yritän syödä mahdollisimman terveellisesti ja runsaasti proteiinia. Liikun todella paljon. Silti syömisen ja liikkumisen jatkuva pähkäily ja suunnittelu tuottaa mulle jatkuvaa ahdistusta. Ehkä mulla on joku ortoreksia? Miten voidaan edes määritellä terveellinen laihduttaminen ja epäterveellinen, pakonomainen laihduttaminen? Se raja ei todellakaan ole selkeä. Toivon, ettei tää kuitenkaan enää menisi sille syömättömyys -linjalle...
Tästä postauksesta tuli nyt todella sekava, sillä kirjoitan näistä asioista kunnolla nyt ensimmäisen kerran. Kiitos, jos jaksoitte lukea. <3
tiistai 14. helmikuuta 2012
Valentine's day...
...ja istun kotona yksin lukemassa pääsykokeisiin. Mutta tiedän, että jos jaksan opiskella nyt ahkerasti, saatan vuoden päästä tähän aikaan viettää tätä päivää täysin erilaisissa tunnelmissa, uudessa kaupungissa uusien ystävien kanssa. Siitä mä saan voimaa.
Toisaalta tää päivä muistuttaa mua peruskoulun traumoista, kun piti kulkea koko päivä koulussa se pahvinen sydän kaulasta roikkuen. Suositut tyypit sai sydämen täyteen ylistäviä sanoja. Mun sydän oli päivän päätteeksi täynnä ei-niin-imartelevia adjektiiveja. Muistan, kuinka hirveä olo mulle tuli silloin. Se oli kuin muistutus siitä, että mä en ole minkään arvoinen, ainakaan noiden silmissä.
Tää päivä muistuttaa mua myös siitä, että tämän hetkiset "ystäväni" olivat minuun edellisen kerran yhteydessä viime vuonna...
Mieleni teksi vaipua itsesäälin syövereihin, hautautua peiton alle tirauttamaan muutama säälittävä kyynel. Ehkä haukata lohdutukseksi muutama pala suklaata. Mutta tiedän, ettei siitä ole mitään hyötyä. Kaivaisin itselleni vain syvempää kuoppaa. Se ei johda mihinkään tai ei ainakaan eteenpäin.
Joten päätin, että tänään on kiitollisuus päivä. Haastan kaikki ystävänpäivän vihaajat miettimään tänään pienimpiäkin asioita, joista he ovat kiitollisia. Niitä löytyy kaikilta aivan varmasti. Kun alat kunnolla miettimään, pienimpiäkin kiitollisuuden aiheita alkaa tupsahtaa mieleen loputtomasti.
Haastan myös tekemään asioita, jotka saavat teidät pirteiksi ja hyvälle tuulelle.
Mä aion syödä ihanaa tuoretta ja terveellistä ruokaa. Käyn lenkillä ja hiihtämässä raikkaassa ulkoilmassa. Hymy nousee mun huulille, kun katson mun koiraa, joka heiluttaa häntäänsä ja tapittaa mua ilosta loistavilla ruskeilla silmillään. Vien sen kävelylle ja teen sen vieläkin onnellisemmaksi. Lenkin jälkeen olen kiitollinen siitä, että mulla on oma ihana ja lämmin huone, kun joillakin ei ole edes kotia. Suljen silmäni ja toivon vilpittömästi kaikkea hyvää niille, joilla on nyt vaikeaa. Toivon sydämeni pohjasta, että heillä olisi pian kaikki taas hyvin. Teen itselleni hedelmälautasen, laitan lempisarjani pyörimään ja teen itselleni manikyyrin. Illalla luen vanhaa lempikirjaani ja vaivun sen ihmeelliseen maailmaan. Nautin siitä, että osaan nauttia ihan vain omasta seurastani.
Asiat joista olen kiitollinen:
Toisaalta tää päivä muistuttaa mua peruskoulun traumoista, kun piti kulkea koko päivä koulussa se pahvinen sydän kaulasta roikkuen. Suositut tyypit sai sydämen täyteen ylistäviä sanoja. Mun sydän oli päivän päätteeksi täynnä ei-niin-imartelevia adjektiiveja. Muistan, kuinka hirveä olo mulle tuli silloin. Se oli kuin muistutus siitä, että mä en ole minkään arvoinen, ainakaan noiden silmissä.
Tää päivä muistuttaa mua myös siitä, että tämän hetkiset "ystäväni" olivat minuun edellisen kerran yhteydessä viime vuonna...
Mieleni teksi vaipua itsesäälin syövereihin, hautautua peiton alle tirauttamaan muutama säälittävä kyynel. Ehkä haukata lohdutukseksi muutama pala suklaata. Mutta tiedän, ettei siitä ole mitään hyötyä. Kaivaisin itselleni vain syvempää kuoppaa. Se ei johda mihinkään tai ei ainakaan eteenpäin.
Joten päätin, että tänään on kiitollisuus päivä. Haastan kaikki ystävänpäivän vihaajat miettimään tänään pienimpiäkin asioita, joista he ovat kiitollisia. Niitä löytyy kaikilta aivan varmasti. Kun alat kunnolla miettimään, pienimpiäkin kiitollisuuden aiheita alkaa tupsahtaa mieleen loputtomasti.
Haastan myös tekemään asioita, jotka saavat teidät pirteiksi ja hyvälle tuulelle.
Mä aion syödä ihanaa tuoretta ja terveellistä ruokaa. Käyn lenkillä ja hiihtämässä raikkaassa ulkoilmassa. Hymy nousee mun huulille, kun katson mun koiraa, joka heiluttaa häntäänsä ja tapittaa mua ilosta loistavilla ruskeilla silmillään. Vien sen kävelylle ja teen sen vieläkin onnellisemmaksi. Lenkin jälkeen olen kiitollinen siitä, että mulla on oma ihana ja lämmin huone, kun joillakin ei ole edes kotia. Suljen silmäni ja toivon vilpittömästi kaikkea hyvää niille, joilla on nyt vaikeaa. Toivon sydämeni pohjasta, että heillä olisi pian kaikki taas hyvin. Teen itselleni hedelmälautasen, laitan lempisarjani pyörimään ja teen itselleni manikyyrin. Illalla luen vanhaa lempikirjaani ja vaivun sen ihmeelliseen maailmaan. Nautin siitä, että osaan nauttia ihan vain omasta seurastani.
Asiat joista olen kiitollinen:
- rakastava perhe
- fyysinen terveys
- koira
- koti
- poikaystävä
- mahdollisuudet
- musiikki, hyvät sarjat, kirjat ja elokuvat
- motivaatio
- tuleva laskettelureissu
- ihanan talvinen sää
- 3 kuukautta kesään<3
- 6 kuukautta muuttoon
- te ihanat lukijat :)
KIITOS :) <3
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)