Toivottavasti siellä olisi kuulolla vielä edes muutama lukija, vaikka olenkin pitänyt hiljaiseloa viime aikoina.
Kuten aiemmin täällä kirjoitin, halusin tehdä asioita, jotka veisivät minut kohti unelmiani. Elämäni tuntui olevan kuin surkeiden sattumusten sarja. Tunsin, ettei minulle ollut annettu edes mahdollisuutta olla onnellinen. Sain äidiltäni joululahjaksi Rhonda Byrnen kirjoittaman "The Secret (Salaisuus)" -nimisen kirjan. Sen avulla aloin muuttamaan kaavamaiseksi muodostunutta ajattelutapaani itsestäni ja elämästäni. Salaisuuden idea tiivistettynä: "vedät puoleesi sitä, mitä ajattelet."
Olin vuosia koulukiusattuna ja isäni käytti kasvatuksessaan fyysistä väkivaltaa. Rupesin vihaamaan itseäni. Sulkeuduin. Ajattelin itsestäni pelkästään negatiivisia ajatuksia ja ne vain voimistuivat, kun aloin lihoa. En pitänyt itseäni minkään arvoisena.
Kevään aikana olen pakottanut itseni tekemään asioita, joita en olisi voinut koskaan kuvitellakaan uskaltavani tehdä. Heräsin kuin syvästä unesta. Elämäni on juuri nyt, tässä hetkessä. Haluanko käyttää sen virumalla itsesäälissä, laskemalla pakonomaisesti kaloreita tai itkemässä surkeaa elämääni? Tajusin, että ainut elämäni on lipumassa silmieni ohi, enkä edes todella elänyt sitä. Odotin jotain tapahtuvan. Odotin, että elämäni vihdoin alkaisi. Mitä odotin? Kai jotain ihmettä, sitä prinssiä valkoisella ratsulla, joka pelastaisi minut masennuksen ja itsetuhoisten ajatusten syövereistä. Arvatkaa mitä? Jos olisin siihen jäänyt, olisin odottanut jotain, mitä ei koskaan tule tapahtumaan.
Ensiksi lopetin ruokien energiapitoisuuksien laskemisen. Aloin lukemaan pääsykokeisiin. Tein asioita, joita pieni järjen ääni aivojeni sopukoissa kehotti tekemään. Jätin poikaystäväni neljän vuoden seurustelusuhteen jälkeen. Se oli ehkä tähän astisen elämäni vaikein päätös, sillä olin hyvin, hyvin riippuvainen poikaystävästäni. Ero oli kuin hyppy tuntemattomaan. Eikä minulla ollut ketään, joka olisi ollut lieventämässä putoamisesta seuraavaa iskua. Silti jostain syystä tiesin, että tein oikean päätöksen. En koskaan voisi oikeasti itsenäistyä, jos olisin takertunut toiseen ihmiseen.
Jo pelkästään se, että lähdin kodin ulkopuolelle juoksemaan tai pyöräilemään, toi paremman mielen. Tein mitä tahansa, mikä piristäisi edes vähän. Koetin kaikin voimin estää itseäni vajoamasta masennukseen, vaikka olinkin aivan yksin. Opettelin tekemään asioita ilman sitä toista osapuolta. Menin kirjastoon, elokuviin ja kaupungille. Huomasin, miten olin vuosien saatossa hukannut itseni. Olin elänyt miellyttääkseni muita ihmisiä. Sen vuoksi olin vain omaksunut erilaisia rooleja: kiltti koulutyttö-Melissa, täydellinen tyttöystävä -Melissa, känniääliö -Melissa... Mutta kuka minä oikeasti olen? Mitä haluan elämältäni?
Muutama viikko sitten menin netissä sovittuun tyttöjen keskiseen tapaamiseen. Se oli iso askel minulle, sillä minulla ei ole vuosiin ollut "normaaleja" ystävyyssuhteita. Tuntui ihmeelliseltä istua siinä muiden tyttöjen kanssa, nauraa, tanssia ja jutella. Hetken ajan tunsin kuuluvani johonkin. Yleensä katsoin kikattavia tyttöporukoita ulkopuolisena toivoen, että jonain päivänä voisin olla yksi heistä. Nyt olin osa jotain porukkaa. Se oli mahtava tunne. En ehkä ollut se porukan puheliain ja äänekkäin tyttö, mutta olin ylpeä siitä, että olin voittanut pelkoni ja ylipäätänsä lähtenyt mukaan. En edes tiedä, näemmekö kyseisellä porukalla uudemman kerran tai tuleeko meistä ylimpiä ystäviä, mutta se ei ole tärkeintä. Tärkeintä itselleni oli se, että lähdin pois neljän seinän sisältä eristäytymästä, meillä oli todella hauska ilta ja sain edes hetkeksi unohtaa murheeni ja olla kuin kuka tahansa 19-vuotias.
Kuten sanoin, kevään aikana lopetin kalorien laskemisen ja jatkuvan itseni punnitsemisen. Keskityin nauttimaan liikunnasta ja hyvästä ruoasta. En käyttänyt alkoholia enkä tehnyt muutakaan, mistä tiesin seuraavan vain ahdistusta ja pahaa oloa. Ajattelin, että vasta kun olen saanut itseni kuntoon ja hyvinvoivaksi, pystyn nauttimaan sellaisista asioista ilman moraalista krapulaa.
Arvatkaa mitä? Laihduin itsestään. En edes kiinnittänyt asiaan mitään huomiota. Luin koko kevään pääsykokeisiin, joten kuljin verkkareissa ja löysissä t-paidoissa enkä juuri jaksanut panostaa ulkoiseen olemukseeni. Vasta kesäkuussa, kun aloin taas käyttää normaaleja vaatteita, huomasin miten painoni oli pudonnut. Vanhat housuni eivät enää pysy jaloissani ilman vyötä.
Toivoisin niin paljon, että voisin lopettaa tämän kirjoituksen toteamalla, että kaikki on nyt hyvin ja minulla menee loistavasti. Asiat eivät vain ole niin yksinkertaisia eivätkä tapahdu yhdessä hetkessä. Elämässäni on varsinkin viimeisen kuukauden ajan tapahtunut asioita, joiden vuoksi en ole voinut keskittyä omaan tulevaisuuteeni yhtä paljon kuin keväällä. Perheessäni on ongelmia: liiallista alkoholin käyttöä, väkivaltaa, riitoja... Ehkä ainut ystäväni, jonka kanssa olin edes joskus tekemisissä, joutui psykiatriselle osastolle. Lisäksi olen alkanut kokemaan hirveitä paineita itsenäistymisestä. On myös rankkaa nähdä, miten entisellä poikaystävällä on uusia "tyttöystäviä" ja tytöt ovat aivan ihastuksissaan siitä, miten ihana ihminen se on. Ei se ennen ollut sellainen. Minä tein siitä herrasmiehen ja nyt muut saavat nauttia tuloksista. Hienoa...
Syömisongelmat ovat tulleet takaisin. Tiedättekö sen tunteen, kun elämä tuntuu olevan aivan sekaisin, etkä saa siitä mitään otetta vaikka kuinka yrität tarttua siihen? Sitten alat kontrolloimaan sitä syömisen ja liikunnan kautta. Että edes sillä elämän osa-alueella olisi jokin tarkoitus ja päämäärä.
Ahdistus alkaa aina silloin, kun olen yksin kotona. Kaivan kaapeista esiin kaikki mahdolliset herkut ja epäterveelliset ruoat. Käyn ehkä jopa kaupassa ostamassa karkkia ja jäätelöä. Syön kaiken, aivan sairaita määriä. Jatkan niin kauan, että mahaani sattuu ja on pakko oksentaa kaikki ulos. Siitä seuraa sairas, helpottunut olo.
Joskus aikaisemmin luulin syömishäiriöisten vain kerjäävän huomiota tai liioittelevan heidän väittäessään itseään lihaviksi, vaikka he olisivat olleet miten laihoja tahansa. Nyt ymmärrän. Noin kymmenen kilon painonpudotus joulusta ei tunnu yhtään missään. Näen peilistä ja kuvista sen saman pullukan. Vaatteet tippuvat päältäni, mutta tunnen itseni aivan saman kokoiseksi, yhtä löysäksi kuin puolivuotta sitten. Muuttuisiko se ajatus, jos laihtuisin vielä muutaman kilon? Tulisiko minusta ihanampi? Tulisiko minusta onnellisempi?
Vaikka elämäni on vieläkin vaikeaa, kaikkien noiden muutosten jälkeen voin vieläkin sanoa, että suunnan muuttaminen oli oikea päätös. Seurasin salaisuutta ja seuraan sitä yhä edelleen. En vain ole vielä perillä, mutta matkalla sinne. Tunteet ovat ristiriitaisia johtuen juuri siitä, että ihmiset ympärilläni voivat pahoin ja tunnen siitä vastuuta.
Toisaalta tekisi mieli hautautua peiton alle, voivotella tyhjää ahdistavaa elämääni ja vihata itseään. Tuntuuko tutulta? Siitä saa tavallaan mielihyvää. Saa ikäänkuin pestä kätensä siitä vastuusta, joka kullakin on omasta elämästään. Mutta voin kertoa, ettei se itsesääli yksinkertaisesti johda mihinkään! Ei ainakaan mihinkään positiiviseen ja hyvään.
En ole tällä hetkellä mikään malliesimerkki puhumaan positiivisesta elämänasenteesta ja oikeista valinnoista. Mutta toisin kuin vuosi sitten, jolloin olin itsemurhan ja itsetuhoisuuden partaalla, nyt en ole antamassa periksi. 8-vuotiaana kysyin nukkumaanmenon aikaan äidiltäni "milloin koittaa se aika, kun voin olla ilman murheita ja huolia ja kaikki on hyvin?" Vieläkään se aika ei ole koittanut, mutta vielä se koittaa, niin minulle kuin teillekin. Vielä saan hypättyä mukaan elämään. Vielä jonain päivänä elämäni ei ole pelkkä videonauha, joka lipuu silmieni ohi.
Tästä tuli nyt kilometrikirjoitus ja arvostan suuresti, jos joku jaksoi lukea alusta loppuun sekavat ajatukseni!
Syy, miksi haluan jatkaa tätä blogia, on juuri se, että haluan löytää itseni ja edelleen toteuttaa unelmani. Yritän pitää yllä positiivisia ajatuksia, kaikesta ympärilläni tapahtuvasta huolimatta. Jos saan kerättyä rohkeutta, haen myös apua ongelmiini. Haluan vain olla onnellinen.
Rakkaudella, Melissa
