My secret project

Hei, olen Melissa, 19-vuotias tyttö ja tämä on ensimmäinen julkinen blogini. Syy tähän kirjoittamiseen on se, että haluan täyskäännöksen elämääni, joka on kovaa vauhtia menossa aivan väärään suuntaan. Surkeiden sattumusten kautta olen muuttunut ihmisenä todella paljon, sulkeutunut paksun kuoreni sisään ja hukannut todellisen itseni. Syynä ovat koulukiusaaminen, paniikkihäiriö, petetyksi tuleminen, perheongelmat ja tästä kaikesta syntynyt ketjureaktio, jonka vuoksi olen hyvin yksinäinen. Positiivisen luonteeni ja muutaman ymmärtävän ja rakastavan ihmisen vuoksi jaksan kuitenkin taistella ja uskoa, että tulevaisuudessa kaikki on paremmin. Uskon lisäksi tarvitaan tosin myös konkreettisia tekoja ja suunnitelmia ja siksi halusin alkaa kirjoittaa blogia tiestäni kohti muutokseen.

Siedän tätä yksinäisyyttä vain sen vuoksi, että uskon tämän olevan vain väliaikaista. Monen vuoden ajan olin itse kavereideni suhteen hyvin aktiivinen, pyysin heitä viikonloppuisin milloin mihinkin, järjestin illanistujaisia, kyselin kuulumisia. Vasta nyt tajuan, miten sairaita suhteita ne olivat. Kukaan heistä ei koskaan kysynyt mitä minulle kuuluu, jätti tahallaan onnittelematta syntymäpäivänä, heitteli piikitteleviä kommentteja vitsien varjolla, ei koskaan kysynyt minua mihinkään, elleivät he sattuneet tarvitsemaan minulta jotakin. Olin pelkkä varakaveri. Viime syksynä sain tarpeekseni, sillä olin kyllästynyt olemaan kaverisuhteessa se aktiivinen osapuoli ja lohduttava olkapää. Suhteeni kavereihin muistutti enemmän terapeutti-potilas -suhdetta kuin ystävyyttä. Olen huolehtiva ja empaattinen luonne, joten kaverini käyttivät tätä hyväkseen, mutta eivät koskaan olleet valmiita kuuntelemaan minua. Joskus erehdyin avautumaan vaikeasta parisuhteestani ystävälleni, jonka olin tuntenut 15 vuotta. Hän oli kuuntelevinaan koko ajan ja antoi neuvoja, mutta seuraavalla kerralla sanoi minulle: "toivottavasti en taas joudu kuuntelemaan sun ongelmia koko iltaa. Aina me puhutaan vaan susta." Se satutti niin pahasti, sillä olin kerrankin uskaltautunut avautumaan jollekin ja sitten tulin nolatuksi. Ymmärrän, että ainakin osalla näistä kavereista on ongelmia itselläänkin ja olisin valmis auttamaan, jos saisin siitä edes jotain hyvää takaisinpäin. Rakastan itseäni kuitenkin sen verran, että en halua enää olla kymmentä vuotta ystävyyssuhteessa, jossa minua kohdellaan henkisesti huonosti ja tunnen oloni arvottomaksi. Silti minulla on huono omatunto heidän huonosta voinnistaan. Pitää vaan toistella itselleen, että oikeasti yritin, yritin yli 10 vuotta. Nyt minun täytyy ajatella itseäni.

Ennen ongelmien alkamista, olin kaveriporukan suosituin ja positiivisin tyyppi. Olin luokan "sovittelija" ja kaikkien kaveri. En antanut kenenkään kiusata tai jättää ketään ulkopuolelle. Harrastin aktiivisesti tanssia ja yleisurheilua, olin laiha ja hyvinvoiva. Rakastin esiintymistä ja haaveilin näyttelijän tai tanssijan urasta. Se oli tähänastisen elämäni parasta aikaa, huolia ei juuri ollut. Kaikki muuttui kun vaihdoin koulua. Muut oppilaat eivät hyväksyneet kilttiä ja avointa luonnettani. Se alkoi matkimisella, nauramisella ja kaveriporukan ulkopuolelle sulkemisella. Viimeisinä peruskouluvuosina se muuttui todella pahaksi, sain joka päivä pelätä, pääsenkö kouluun ja sieltä pois ehjänä. Minun piti etsiä aina vaihtoehtoinen tie kotiin, sillä kotimatkalla kiusaajat olivat odottamassa minua ja tukkivat kulkuni isolla porukalla. Välillä uskoin, että olen ansainnut kaiken sen kohtelun, mitä sain osakseni. Ajattelin olevani ruma ja läskiperse. Kun sitä joka päivä sinulle toitotetaan, siihen alkaa vähitellen uskoa. Tunnilla en pystynyt istumaan rauhassa, penaalini sisältö tuhottiin, vihkoni sotkettiin, takana istuva tunki kyniä ja paperia housuistani sisään. Viimeisenä vuotena aloin saamaan paniikkikohtauksia koulussa, eivätkä ne jääneet muilta huomaamatta. Jos mahdollista, jouduin vielä pahemmin muiden silmätikuksi. Uusien kohtauksien pelossa ajauduin vielä kamalampaan kierteeseen, sain vielä pahempia kohtauksia pelätessäni niitä ja tarkkaillessani kehoni reaktioita ja muiden ilmeitä. Lintsasin koulusta todella paljon. Kiitettävä keskiarvo laski heikkoihin arvosanoihin. Jouduin rehtorin puhutteluun monta kertaa poissaolojen vuoksi. Opettajat olivat joko hyvin sokeita tai sitten he sulkivat tarkoituksella silmänsä ja korvansa siltä kaikelta. Kerran historianopettajani sanoi antavansa minulle muuten aineesta kympin, mutta hän voi antaa minulle korkeintaan kahdeksikon, sillä olin niin hiljainen tunneilla ja usein poissa. Ajattelin, että nyt minun on pakko puhua. Kerroin pintapuolisesti siitä, miten muut arvostelivat ja haukkuivat minua päivittäin ja että se on syy siihen, miksi olen mieluummin hiljaa tai jään kotiin. Hänen vastauksensa oli aivan uskomaton: "No tottakai nyt tuon ikäiset nuoret arvostelee, kun olet niin erilainen. Tuollainen käytös pistää silmään. Sun pitää vaan nyt muuttaa omaa käytöstäsi." Samantyylisen kommentin sain äidinkielenopettajalta, jolta kysyin lupaa pitää puheeni vain hänelle sen sijasta, että pitäisin sen ilkkuvan luokan edessä. "Mutta etkö sä ollenkaan mieti, mitä sitten tapahtuu, kun sun luokkakaverit huomaa, ettet pidä sitä puhetta heille? Nehän saattaa alkaa huutelemaan vielä enemmän."
Ysiluokan keväällä sain diagnoosin paniikkihäiriöstä, josta en ollut kuullut koskaan ennen. Harmittaa jälkeenpäin, että sain lääkityksen siihen vasta koulun loputtua. Ne olisivat helpottaneet pelkojani edes vähän.Yläasteella olin lopettanut tanssin rahanpuutteen vuoksi. Lisäksi painoni oli noussut todella paljon, mikä on tietenkin normaalia sen ikäiselle. En ollut kuitenkaan enää hoikka ja laiha, vaan pyöreä ja pukeuduin pelkkään mustaan. Sekin söi itsetuntoani.

Seuraavia vuosia en jaksa käydä läpi noin yksityiskohtaisesti. Sain laihdutettua edes vähän, enkä ollut enää ylipainoinen. Rakastuin ja aloin seurustelemaan, lukio meni ihan kohtalaisesti, vaikka epävarmuus vaivasi päivittäin, enkä kyennyt päästämään uusia ihmisiä lähelleni kovin helposti. Kaikki oli kuitenkin paremmin siinä mielessä, ettei minua kiusattu. Itsetunto mureni muista syistä, poikaystäväni jäi kiinni pettämisestä pari- kolmekin kertaa. Ei mitään "vakavaa", mutta kuitenkin sen tasoista, että se loukkasi pahasti. Tunsin oloni arvottomaksi ja rumaksi, kun minulle kerran pystyttiin tekemään tuollaisia temppuja uudelleen ja uudelleen. Mutta olin tottunut huonoon kohteluun ja annoin sen tapahtua. Olen ehkä liiankin kiltti. Uskoin, että hän haluaa muuttua ja olla minulle uskollinen. Olen vieläkin hänen kanssaan yhdessä, sillä yhteinen aika hänen kanssaan on henkireikäni ja kaikesta huolimatta rakastan häntä.

Viime vuosiin mahtui vanhempien kriisejä, isä alkoi käyttäytyä taas väkivaltaisesti ja saada raivokohtauksia aivan yllättäen. Kun olin pieni, hän oli käyttänyt kasvatuksessaan voimakeinoja, tukistamista ja läimimistä, mutta luulin, että se käyttäytyminen oli jätetty sinne. Isän iskuista sai osansa myös äiti. Mutta ainakin olen nyt niin syvästi sisäistänyt sen, etten koskaan ikinä aio itse käyttää väkivaltaa missään muodossa. Mitä hyvää siitä muka seuraa, mitä se auttaa ja mitä pieni lapsi tai kuka tahansa siitä voi oppia? Ei mitään muuta kuin korkeintaan ottaa siitä mallia. Se on raukkamaista toisen heikomman osapuolen hallitsemista.

Nyt lukio on ohi.
Haluan toteuttaa unelmani ja löytää taas sen "minän", joka joskus olin. Rhonda Byrnen "Salaisuus" -niminen kirja on auttanut minua pääsemään alkuun. Olen tajunnut olla kiitollinen pienimmistäkin asioista ja osaan olla taas positiivinen. Odotan jo nyt valmennuskurssia ja sitä, että saan lukea pääsykoekirjoja kyllästymiseen ja lähes burn outiin saakka, sillä hyvin tehdystä työstä saa niin ihanan palkinnon. Tässä tapauksessa se on opiskelupaikka yliopistossa ja aivan uudessa kaupungissa. Siellä alkaa uusi (parempi) elämäni.
Ulkonäöstäni sen verran, että tiedän olevani normaalipainoinen. Mutta en viihdy omassa vartalossani, joka on tällä hetkellä epäurheilullinen ja turvonnut. Näen oikean oman itseni sellaisena laihana ja hoikkana kuin olin ennen. Kysymys on siitä, millaisena itse näen itseni ja milloin olen sinut itseni kanssa. Sisäisten muutosten lisäksi aion kesään mennessä laihduttaa 10 kiloa. Silloin olen laiha, mutta en alipainoinen.
Olen aloittanut taas tanssiharrastuksen ja tuntuu kuin olisin heti saanut pienen palasen kadotetusta itsestäni takaisin :) Tästä se lähtee.