I feel lost inside myself

Voikohan kaiken sisällä vellovan huonon omantunnon ja paskan olon vaan painaa johonkin syvälle, huokaista syvään ja olla vaan huoletta ja nauttia hyvistä asioista tässä ja nyt? Vai onko se vaan teeskentelyä, pintaa? Viime aikoina mun mielessä on alkaneet kummitella jotkut monen vuoden takaiset virheet, jotka tein, kun olin välillä todella sekavassa mielentilassa. En ollut silloin oma itseni, olin masentunut, itsetuhoinen ja elin omassa maailmassani. En jäänyt kiinni, olin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan ja jatkoin elämääni luvaten, etten enää koskaan olisi millään muotoa epärehellinen vaan mahdollisimman hyvä läheisiäni kohtaan. Joten miksi helvetissä olen vasta nyt alkanut kieriskelemään öisin hirveissä omantunnon tuskissa? Tiedän, että jos puhuisin näistä asioista läheisilleni, he eivät ymmärtäisi, satuttaisin heitä. Parempi varmaan vaan unohtaa ja koettaa edes antaa itselleen anteeksi... On vaan vaikea kantaa hirveätä taakkaa mukanani, kun ei ole ketään, kelle puhua. Varmaan jonkun ulkopuolisen mielestä ne asiat mitä tein, eivät ole puoliakaan niin pahoja ja suuria kuin ne minusta tuntuvat. Mutta yksin kannettuna se lasti tuntuu niin paljon painavammalta : (

Eniten sattuu, kun ei ole enää yhtään ystävää jäljellä. Rehellisesti sanottuna, kukaan ei ole kesän jälkeen kysynyt, mitä minulle kuuluu. En kyllä muista, kysyikö sitä ennenkään, mutta... Ulospäin yritän näyttää iloista ja reipasta naamaa, en kestä sääliä. En halua olla säälittävä.

Kaupungilla näin iloisesti naureskelevia tyttöporukoita ja mietin, että tuolta kaikelta jään paitsi. Millon viimeksi kävelin tuollatavalla kaveriporukassa? Vuosia sitten. Mun elämä lipuu mun ohi, enkä mä tunnu saavan siihen mitään otetta. Koetan saada edes jotain kontrollia mun elämääni menestymällä opiskeluissa, liikkumalla ja tarkkailemalla syömistäni.

Mun ulkokuori varmasti huijaa monia, ellei jopa kaikkia puolituttuja ihmisiä. Vaikutan aivan tavalliselta nuorelta tytöltä, joka lukee pääsykokeisiin ja harrastaa tanssia. Meikkaan huolellisesti, laitan hiukseni ja miehet jäävät tuijottamaan perääni. Eihän tuon näköinen tyttö voi olla yksinäinen?

Silloin, kun oli mahdollisuus saada uusia ystäviä, en pystynyt päästämään ketään lähelleni. Olisin niin niin kovasti halunnut, mutta olin niin etäinen tämän kauheen suojakuoren peittämänä. En uskaltanut olla oma itseni, sillä pelkäsin, etteivät muut (jälleen kerran) pitäisi minusta tällaisena.

Tavallaan tähän yksinäisyyteen on jo tottunut. Erilainen elämäntilanne (paljon ystäviä ja "normaali" opiskelijanarki) tuntuu jo ajatuksena pelottavalta.
Tuttu helvetti on turvallisempi kuin tuntematon taivas...