Terveen ja sairaan välinen raja on liukuva

Nyt tulee hieman ankeampi postaus, sillä musta tuntuu, että näistä vaikeistakin asioista on pakko pystyä kirjoittamaan. Respectit sille, joka jaksaa lukea loppuun asti.

Masennus kietoutuu ihmisen ympärille kuin paksu, raskas viitta. Kerran peiteltyään se seuraa joka paikkaan ja sitä hautautuu syvemmälle sen alle. Mikään ei tunnu oikeen miltään. Jatkuva ahdistus seuraa mukana kuin tumma varjo, joka varjostaa myös niitä hetkiä, joiden kuuluisi olla iloisia.

Vuodet 2010 ja 2011 piirtyvät mun mieleen utuisina, unenomaisina. Tai ehkä pikemminkin painajaismaisina. Silloin tapahtui niin paljon kaikkea ahdistavaa, jota vasta nyt alkaa pikkuhiljaa käsittämään. Kun katson kuvia tuolta ajalta, en näe niissä samaa henkilöä, joka olen nyt. Näen niissä tytön, joka hymyilee tyhjällä katseellaan. En osaa yhdistää sitä tyttöä muhun itseeni. En kykene muistamaan kaikkia tapahtumia. En kykene muistamaan kaikkia tunteita, joita minulla noina aikoina oli. Tiedän, että olin silloin äärettömän ahdistunut, mutta koetin peittää sen alkoholilla. Koin itseni mitättömäksi epäonnistujaksi, mutta koetin korjata sitä menestymällä koulussa.

Kouluviikoista en muista juuri mitään, kävin lukioa omaan tahtiini. Viikonloppuisin ryyppäsin "kavereideni" kanssa, joiden kanssa en koskaan viettänyt aikaa selvinpäin. Viikonlopun jälkeen oli aina kamalan ahdistava olo. Poikaystäväni jäi kiinni pettämisestä pari kertaa. Joka kerta se tuntui aivan hirveältä. Joka kerta kuulin asiasta joltain muulta kuin häneltä itseltään. Poikaystävälläni ei ollut mitään hajua moraalista tai rehellisyydestä, eikä se suunnilleen tajunnut, mitä pahaa se oli tehnyt. Siitä tuntui pahalta vasta sitten, kun se oli jäänyt asiasta kiinni. Eli toisinsanoen moraalitaju oli lapsen tasolla. Kuukauden eron jälkeen otin silti sen aina takaisin. Se puhui mut ympäri, kertoi miten mä teen siitä paremman ihmisen...
Syytin itseäni, olinhan niin ruma ja läski. Siksi se oli pettänyt.

Yksi ilta, kun pöräilin kännissä kotiin, mut yritettiin raiskata. Asiasta tehtiin rikosilmoitus, mutta tekijä ei jäänyt koskaan kiinni. Kukaan ei kommentoinut asiaa kunnolla. Kukaan ei kysynyt, että millainen olo mulla on. Tuntui, että koko juttu oli mun syytä. Asiasta vaiettiin, vaikka olisin halunnut puhua jonkun läheisen kanssa. Tyrkytettiin vaan jotain ihme puhelinnumeroita tukinaiseen ja muihin auttaviin puhelimiin.

Vanhemmat riitelivät vähän väliä. Äiti tuli joskus itkien mun luo ja kertoi, miten isä oli lenkillä kaatanut sen lumihankeen ja hakannut. Uhkasin kertoa poliisille, mutta äiti kielsi. Meiltä menisi ainut toimeentulo, eli isän palkka. Sinä talvena isän veli tappoi itsensä ja isän käyttäytyminen muuttui entistäkin pahempaan suuntaan.

Kuva vuodelta 2010, juomassa. En laita selkeämpää kuvaa, sillä en halua tulla tunnistetuksi.

Kotona tunsin kuin olisin ollut näkymätön. Kodin ulkopuolellakin tunsin itseni näkymättömäksi, kun kaverit eivät koskaan pitäneet yhteyttä muhun. Olin niin yksin. Aloin opiskella hulluna. Luin kirjoituksiin kellon ympäri. Kuvittelin, miten kaikki kerrankin kehuisivat mua, kun kirjoittaisin hyvät arvosanat. Kerrankin olisin jossain hyvä ja kelpaisin muille. Mielessä alkoi piirtyä myös unelma toiseen kaupunkiin muuttamisesta ja paikka yliopistosta. En vieläkään käsitä, miten pystyin sen kaiken ahdistuksen keskellä lukemaan niin keskittyneesti...
Sitten kaikki taas räjähti käsiin. Mun rakas koira kuoli äkkiarvaamatta. Niin säälittävältä kuin se saattaa kuulostaakin, se oli ollut mulle monena vaikeana hetkenä lohduttaja. Kun en päässyt sängyn pohjalta ylös, se tuli tökkimään kuonollaan ja nuolemaan kasvoja. Nyt se oli poissa. Oli tyhjä olo. Ja niin yksinäinen.

Kesällä isä sai mulle humalassa raivareita. Se huusi mun naaman edessä niin kuin raivopää, vaikka koetin itse pysyä rauhallisena ja saada sitäkin rauhoittumaan. Seuraavana päivänä se ei tajunnut tehneensä mitään väärää ja kieltäytyi pyytämästä anteeksi. Sama toistui uudelleen. Se hajotti huonekaluja ja heitteli tavaroita. En tiedä, mikä sai sen niin raivoon. En ollut tehnyt omasta mielestäni mitään, mikä olisi voinut aiheuttaa siinä sellaisen vihan ja raivon. Itkin itseni uneen joka kerta sen jälkeen. Äitikin oli silloin humalassa ja sanoi joka kerta mulle: "Melissa, nyt mä oikeesti jätän ton. Mä en jaksa enää." Ei se koskaan jättäny sitä.

Juhannuksena juhlittiin poikaystäväni ja kavereideni kanssa. Kaikki alkoi hyvin, kun olin poikaystäväni kanssa kahden. Grillattiin ja syötiin, oli rentoa. Jostain syystä illan aikana ahdistus kasvoi mun sisällä, niin kuin narua olisi kiristetty mun kaulan ympärillä. Sinä iltana tajusin kunnolla, miten kieroutuneita mun omat ystävyyssuhteet olivat. Aamuyöllä, kun palasin kotiin, olin jo paniikkikohtauksen vallassa. Mielessä pyöri vain ajatus, että mun on pakko päästä äkkiä pois, mä en kestä tätä ahdistusta. Menin vessaan ja otin kaikista mahdollisista lääkepurkeista kymmeniä lääkkeitä ja toivoin kuolevani. Vanhempani eivät olleet kotona. Ottamani unilääkkeet alkoivat vaikuttaa mun kropassa ja rauhoituin. Kyyneleet valuen kirjoitin jäähyväiskirjeen ja sitten nukahdin vanhempieni sängylle. Mun ei pitänyt koskaan enää herätä.
Aamulla havahduin siihen, kun mun poikaystävä ravisteli mua hädissään hereille. Mun poski ja kaula oli täynnä oksennusta. Poikaystäväni itki monta tuntia sitä, että oli meinannut menettää mut. Se oli niin vihainen mulle. Mutta ei se voinut ymmärtää. Nukuin koko seuraavan päivän ja se lähti itse taas juhlimaan.

Tuli taas yksi lämmin kesäpäivä, kun lähdin poikaystäväni kanssa kaupungille juomaan. Kaikki alkoi taas ihan hyvin, mutta join aivan liikaa, sillä yritin peittää pahaa oloani. Aloin selittää kaikkea paikkaansapitämättömiä asioitia ja tapahtumia ja sillä hetkellä uskoin niihin itsekin. Poikaystäväni vain pyöritteli vieressä ihmeissään päätänsä. Kai mulla oli joku rooli päällä, sillä juuri sillä hetkellä en kestänyt olla oma itseni. Ja taas ahdistus kasvoi, vaikka mitään erityistä ei tapahtunut. Näin sillan ja syvän joen. Halusin pakoon. Juoksin ja olin hyppäämässä sillalta, kun poikaystäväni sai minut kiinni ja painoi maata vasten kiinni. Rimpuilin paniikissa irti, itkin, löin ja raavin. Poliisit soitettiin paikalle. Ne oli ihanan ystävällisiä ja saivat mut rauhoittumaan ja veivät mut kotiin.
Seuraavana päivänä mulla oli maailman kauhein olo, tuntui kuin joku paha olisi ottanut musta vallan. Mua hävetti. Jostain syystä tunsin suurta halua mennä kirkkoon, vaikka tulen ateisti-perheestä.

Syksyllä menin vanhempieni kanssa käymään baarissa. En juonut juuri mitään. Juttelin iloisesti koko illan kaikkien vanhempieni tuttujen kanssa. Kotiinlähdön aikaan mulle tuli jälleen kerran kauhea ahdistus. Tuntui kuin se "paha" olisi hokenut mulle, miten nolo ja idiootti olin koko illan ollut ja miten säälittävänä kaikki ihmiset pitivät mua. Kun saavuttiin kotiin, lähdin vanhempieni huomaamatta kävelemään kodin vieressä olevaan metsään. Kai mä olin ajatellut, että menisin sinne nukkumaan ja paleltuisin kuoliaaksi. Isä oli kai huomannut, että olin kadonnut ja lähtenyt etsimään mua. Se löysi mut ja vei nukkumaan. Ja oli todella vihainen. Seuraavana aamuna äiti ja isä käyttäytyivät kuin mitään ei olisi tapahtunut. He olivat luonnottoman iloisia ja pirteitä. He olivat lähdössä mökkireissulle ja pyysivät mua mukaan.
"Miks te ette vie mua johonkin psykiatriselle osastolle?" kysyin.
"Ei ne sua sinne ottais", äiti sanoi mulle. -"Jos tuut mökille niin jutellaan siellä asiasta lisää". Mä lähdin niiden mukaan. Mutta kumpikaan ei jutellut mun kanssa siitä asiasta. Koskaan siitä ei mainittu.

Talvella isä sai taas raivareita. Ja äiti sanoi taas jättävänsä sen. Sama loru uudestaan ja uudestaan. Kirjoitin lukiosta hyvät paperit, koulun parhaat ja sain stipendin. Sitähän mä olin halunnut. Mutta ei se tuntunut kaiken sen keskellä niin hyvältä kuin olin ajatellut. Kaverini eivät onnitelleet minua eivätkä tulleet juhlimaan lakkiani. Olin vieras omissa juhlissani. Kaikki katsoivat mua jotenkin säälivästi.

Joulun aikoihin aloin ymmärtää, että tää ei voi jatkua näin. En voi hyväksyä sellaista käytöstä ystäviltäni. En voi toimia parisuhdeterapeuttina vanhemmilleni. Voin paremmin kun olen yksin kuin että olisin toisten hyväksikäytettävänä. Aloin keskittyä omaan hyvinvointiini ja positiivisiin asioihin. Aloin tekemään muutoksia pala kerrallaan, kohti itsenäistä tulevaisuutta. Kamppailen vieläkin päivittäin ahdistavien ajatusten ja muistojen kanssa, mutta yritän pysyä vahvana, jotta voisin aloittaa ensi syksynä oman, paremman elämäni. Vieläkin ahdistuskohtauksia tulee, viimeksi viime viikonloppuna, mutta pääsin siitä yli. Rauhoitin itseni ja keskityin asioihin, jotka saavat oloni hyväksi. Seuraavana aamuna oli ihan voittajafiilis, kun en ollut satuttanut itseäni.

Koska en ole ikinä käynyt missään terapeutilla tai lääkärillä kunnolla puhumassa näistä ongelmista, joita minulla on ollut, en tiedä saisinko jonkun diagnoosin vai en. Olin varmaan masentunut. Yläasteella kärsin siis syömishäiriöstä, joka vieläkin vaikuttaa elämääni. Mutta koska en ollut alipainoinen, kukaan ei huomannut sitä. Tai ehkä kaikki vain sulkivat siltä tahallaan silmänsä.

Ongelmani johtuvat koulukiusaamisesta, vanhempieni ongelmista ja siitä, miten mua yleensäkin on kohdeltu kaveri- ja seurustelusuhteissa. Inhottaa katsoa, miten sitä itse toistaa samat virheet kuin omat vanhemmat. Äiti pysyy parisuhteessaan isän kanssa, koska suostuu näkemään vain ne hyvät hetket ja uskoo siihen, että se toinen vielä muuttuu. Samalla tavalla itsekin olen vielä parisuhteessa, kohta neljättä vuotta, vaikka se sattuukin. En vain halua jäädä yksin ja kaikesta huolimatta rakastan poikaystävääni.

Mun vanhemmat ei tiedä mitään noista itsemurhajutuista, muuta kuin siitä yhdestä kerrasta, josta meillä ei puhuta. Meillä ei koskaan puhuta mistään...

En tiedä olenko nytkään täysin terve, mutta ainakin koen, että voin paremmin kuin edellisvuosina. Olosuhteet eivät ole muuttuneet (eli saman paskan kanssa elän vieläkin), mutta oman asenteeni olen muuttanut. Se ei ole helpppoa, se on ihan helvetin vaikeaa. Ei ole ketään, kelle puhua ja joka ymmärtäisi.

Syöminen. Tunnen itseni kamalan läskiksi, kun kuulen / luen jonkun laihduttajan syövän korkeintaan 300kcal päivässä. Toisaalta olen itse jo kulkenut sen tien, eikä siitä seurannut mulle itselleni mitään muuta kuin lihaskatoa, väsymystä, ahmimiskohtauksia ja oksentelua. Sen takia pysyn tiukkana, enkä lähde sille tielle enää.
Yritän syödä mahdollisimman terveellisesti ja runsaasti proteiinia. Liikun todella paljon. Silti syömisen ja liikkumisen jatkuva pähkäily ja suunnittelu tuottaa mulle jatkuvaa ahdistusta. Ehkä mulla on joku ortoreksia? Miten voidaan edes määritellä terveellinen laihduttaminen ja epäterveellinen, pakonomainen laihduttaminen? Se raja ei todellakaan ole selkeä. Toivon, ettei tää kuitenkaan enää menisi sille syömättömyys -linjalle...

Tästä postauksesta tuli nyt todella sekava, sillä kirjoitan näistä asioista kunnolla nyt ensimmäisen kerran. Kiitos, jos jaksoitte lukea. <3